Elämän räsymatto jatkaa kutoutumistaan niin kauan kuin päiviä riittää. Kukaan ei osaa ennustaa, minkä värisiä raitoja mattoomme tulee. Ajan mittaan siihen tulee sekä kirkkaita ilon ja tummia surun sävyjä. Jonkinlaisena loimena tässä matossa kulkevat oma ikääntyminen ja sairauden kosketus, veljen vammautuminen ja sitten puolison kuolema, surusaatto. On tärkeätä olla kiitollinen siitä, mitä nyt ja vielä on ja oppia iloitsemaan myös siitä, mitä on ollut.
maanantai 17. syyskuuta 2012
Syyssäässä
Ponnistelin pienessä viileässä vaakasateessa lenkkitietäni. Tuli hyvä olo: Tämähän on tuttua, tämä on suomalaista, tämän kanssa osaa elää! Oli hyvä hengittää. Tulkohot hallat ja harmit ne muut..Kaikessa on hyvät puolensa, kuten tässä talveen valmistautuvassa ajassa. Mies puurtaa klapiurakkaansa, sirkkeli soi vajassa. Minä poimin viikonlopun aurinkosäässä kuusi sangollista puolukkaa. Osa löytyi läheltä helposti kuin lahjana. Yhden kannoin risukkojen ja ojien yli kaukaa entiseltä hyvältä paikalta, jonka nyt peittää avohakkuun jättämä oksa-ja rankapeitto. Se ei ollut kovin järkevää, mutta tulipahan liikuntaa. Hirvikärpästakki on vähän hankala, kun silmikon vetoketjusaumat putoavat aina silmien eteen. Pari otusta löysi verkkotakista huolimatta tiensä niskaani. Puolet marjoista menee veljen pakastimeen. Uusi tutkimus kertoo, että puolukka voi olla parempikin tulehdusten estäjä kuin karpalo. Omenoita on puissa aika paljon. Mitähän niiden kanssa tekisi, kun eivät säily?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti