Pääsiäispäivät ovat kirkkaita täällä syrjäkylän metsien lumikatveessa, mutta mieleni on harmaankirjava. Yritin tehdä jotain uutta, mutta en onnistunut. "Tyhjän saa pyytämättäkin" ja muuta vastaavaa apeutta tulee mieleen. Samalla nousevat mieleen vanhat pettymykset. Nyt ne pitää taas tasoitella. Onhan sekin elämää, että yrittää, vaikka ei onnistu. Sen sulattelu on tyhjyyttä parempaa.
Kiirastorstai-iltana istuin tuvassa ja näin jotain vilkahdusta vasemmassa silmäkulmassa. Kuuhan se siellä kurkisti ison kuusen yläkolmanneksen rajalta. Aivan täysikuu sieltä lipui esiin, pilkahteli aikansa pilvien välistä, kunnes peittyi lumipilven peittoon. Seuraavana iltana toistui sama, mutta nyt alempana, kuusen alakolmanneksen rajalta. Kuu kulki oikealle metsänrajaa pitkin. Taivas oli kirkas ja kuuta olisi voinut seurata koko yön tuvan eri ikkunoista. Ystäväni kuu, se ilahdutti sydäntäni.
....
Ilahduttivat kyllä ystävien yhteydenototkin. Sai vähän valittaa ja sehän aina auttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti