Vuosi läsnäolosta

Tänä päivänä vuosi sitten mieheni oli viimeistä päivää läsnä kotona. Ennenkuin viimeisestä ajasta oli tieto, kirjoitin blogikirjoituksen nimellä Läsnäolon päivä. Silloin oli viimeinkin kesäisen lämmintä, mutta tuli myös sade ja ukkonen kuten tänään. Istuin pihassa perkaamassa mustikkaa. Mies kirjoitti peräkamarissa kolumnia, vaikka ei voinut huimauksen takia olla pystyssä. Lääkäri oli arvellut huimauksen syyksi verenpainelääkkeen muutosta.
Muualla taivas oli pilvessä, mutta tupamme yläpuolella oli kirkasta. Tuli jotenkin ihmeellinen olo. Jos Lorna Byrne olisi ollut paikalla, hän olisi varmaan nähnyt enkelivirrat taivaan ja pihamme välillä. Menin lepäämään vinttikamariin. Siellä ollessani mieleeni asettui vahvasti henkilöhahmo, joka jatkossa alkoi tuntua enkelitukihenkilöltä. Hän oli vierelläni puoli vuotta. Hän antoi tunteen, etten ole yksin. En ole tästä aiemmin kirjoittanut, kun en tiedä, mistä oli kysymys.Olinko jo silloin tietämättäni hädissäni ja kehitin tai sain itselleni tukea?
Monista tämän vuoden ilmiöistä -läsnäolotuntemuksista, viesteistä, tunnemuutoksista, ohjeista, avunannosta - ajattelen rationaalisesti, että ihminen pystyy aivoistaan luomaan monenlaista. Toisena hetkenä kuitenkin tuntuu, että näitä  ilmiöitä annetaan myös toisesta, lähellä olevasta todellisuudesta.

Illalla mieheni sai  verensyöksyn ja ambulanssi vei sairaalaan. Sanoin hänelle paareilla: -Älä vaan kuole. Ei hän sitä aikonut, vaan antoi tarkat ohjeet  tavaroiden pakkaamisesta mukaan - kengät, puhelin, lompakko jne - että pääsee sitten sairaalasta takaisin.
Olen muistellut näitä viimeisiä päiviä ja viimeistä viikkoa. Muistan kaiken hyvin ja olen myös merkinnyt asioita kalenteriin. Jotain merkillistä lempeyttä oli hänessä ja minussakin viimeisinä päivinä. Ikäänkuin olisimme molemmatkin tienneet. Hänen moni oli kokenut puhuvan lähdöstään jo pitemmän aikaa. Kuulin itse, kun hän sanoi keväällä vävylle: -Ota sinä sitten tämä uusi jyrsin.
Olen lukenut tekstejä aiheeltaan "Vatsa on toiset aivot". Vatsasta on löydetty aivosolujen kaltaisia soluja, mikä selittäisi vatsan osin itsenäisiä tunne-ja tietoreaktioita. Miehellä ei ollut tiedossa mitään vaarallista sairautta. Vatsako, jossa tuntematon vika vaikutti ehkä jo pidemmän ajan, hänelle antoi viestiä ajan loppumisesta?

Tytär, rakkaan isänsä polvella kasvanut, tulee viettämään kanssani kuolinpäivää 2.8. Lapsilla ja lapsenlapsilla on oma surunsa. Saamme itkeä yhdessä.
Viime viikkoina  en ole kokenut  mieheni läsnäoloa täällä Torpallakaan, jossa hän vielä keväällä kulki pihamailla. Uudet huoleni ovat vieneet mielentilaa. Katson kuvia: Olitko sinä tosiaan täällä? Muistan tietysti kaikesta. Tuolla kulkisit nyt napsimassa vadelmiesi runsasta satoa. 
Yksinäisyys on välillä julma tunne.

Näin hän minua katsoi. Pitkästä aikaa nousevat kyynelet kätköistään ja tuovat hänet lähelle.

Jotain uutta elämään

Surusta pitäisi mennä eteenpäin, löytää jotain uutta. Olen monastikin sanonut, että tämänikäisen elämään jotain uutta tuovat vain sairaudet. Niin kävi minullekin. Toukokuussa ystävätär kysyi , enkö ole huolestunut pienestä tummasta täplästä silmäni alla. Muutoin minulla ei ole luomia.  "Täplä" poistettiin kesäkuun alussa ja kesäkuun lopussa sain lopulta tiedon: Se on melanooma malignum. Pieni, ohut  ja pinnallinen, mutta pahanlaatuinen syöpä kuitenkin.
Kyllä se säikäytti. En ole koskaan ajatellut, että minulle tulisi syöpää, kun ei suvussa ole. Ainoa liittymä syöpään oli, että keväällä aloin hypätä naistenlehtien syöpäjuttujen yli. Ajattelin, että luen niitä, jos se aihe joskus tulee ajankohtaiseksi.
Merkillisesti tämän asian hallinta otti osan ajatusmaailmastani, niin että tunnetason sureminen ikäänkuin tyrehtyi, kuin ei olisi ollut sille tilaa. Kevät oli ollut yllättävänkin raskas, kaipaava  ja murheellinen. Kesällä on ollut monenlaista mieluista puuhaa ja hoitotehtäviä, joihin on tarvittu voimia. Sairauspelon työntäminen taka-alalle on ottanut  liikenevän tunnetilan.
Herättäjäjuhlilla puhuin asiasta ystävieni kanssa ja sain ihmeellisesti tyyneyttä ja voimaa. Olen saanut muutoinkin iloita ystävyyden voimasta.
Eilen oli sitten jatko-operaatio. Poskestani poistettiin isohko lisäala varmuuden vuoksi ja tilalle laitettiin ihosiirre kaulalta. Nyt pitää olla hissukseen ja toivoa, että iho tarttuu ja paranee hyvin.Näkyvä arpi varmaan jää.  Vasta elokuun lopussa saan tulokset tämän uuden näyteen patologiatutkimuksesta. Arvio oli, että kaikki paha tuli pois ensimmäisessä leikkauksessa ja pääsisin säikähdyksellä,  mutta varmaa se ei ole, ennenkuin on tutkittu.
-On se hienoa, kun sinulla on tuollainen sisko, sanoi miehen veli. Niin on. Hän vei minut sairaalaan, oli kaksi yötä kotona kanssani, kantoi kauppakassit, varoitteli kumartelusta ja nostelusta, lähtiessään äsken vielä imuroikin.

Tähän asti olen tottumut olemaan perusterve. Nyt niin ei voi enää sanoa. Olen ikäänkuin ollut ylpeäkin kunnostani. Nyt on nöyrryttävä siihen, mikä tilanne on. Miksi ei minulla, kun niin monella muullakin on vakavia sairauksia. Silti ei ole aivan helppoa kertoa asiasta laajermmalti. Kelly A.Turnerin kirja "Syövästä voi selviytyä. Yhdeksän polkua yllättävään paranemiseen" on jotenkin antanut mielenrauhaa. Liityin Melanooma-verkoston facebook- ryhmään ja olen saanut sieltäkin tukea. Dekkarien luku irrottaa ajatuksia siitä, mihin ne aina kiertyvät.

"Ei tartte auttaa", sanoi pohjalaisisäntä kaatuneen traktorin alta. Tämä on ollut minunkin mielenlaatuni. Mieluummin olen itse ollut avunantajana. Kuluneena vuonna olen joutunut ottamaan apua vastaan ja olen avusta kiitollinen. Se onkin Turnerin mukaan yksi yhdeksästä parannuskeinosta!

Kaikenlainen ilon etsiminen tuntuu nyt entistäkin tärkeämmältä.

Hiljaisuus

Yli kaksi viikkoa elin taas perhe-elämää niin, että saman katon alla yöpyi ja asusti muita, oman perhekunnan jäseniä tai ystäviä. Jaettu aika on toisenlaista kuin yksinäinen olo. Voi sanoa toiselle: -Katso. Aika kuluu nopeammin, on puhetta, toimintaa, naurua, tekemistä, säpinää, läsnäoloa. Omien ajatusten vatvomiselle on vähemmän tilaa.Nyt olen taas palannut vanhalle talolle. Torppa humisee hiljaisuutta. Sunnuntaiaamu aukeaa hitaasti. Vierailujen jäljet on siivottu, pyykit pesty, unohtuneet tavarat kasattu, nurmikot taas ajettu. Tekemistä täällä aina on. Viinimarjat alkavat kypsyä. Mustikkaa on heikosti. Omenaa on tulossa.

Pian on kulunut vuosi leskenä. Enimmäkseen olen ollut yksin. Kuinka se aika oikein on kulunut? Mitä oli edellisvuosina tähän aikaan? Selailen kymmenen viime vuoden kalenteria. Merkinnät ovat aika samanlaisia ja silti erilaisia.

Hiljainen sade ympäröi Torppaa, rapisee peltikattoon. Vintin portaat ja puulattiat ovat lämpimät.  Ukkonen jyrähtää.

Elämänpyörässä

Miehen suvun serkkuseminaari on kokoontunut jo neljännesvuosisadan ajan. Silloiset lapset ovat nyt sen ikäisiä kuin me aloittajat olimme perinteen alkuaikoina. Heidän lapsensa taapertelevat nyt toisiinsa tutustuen. Joukko on ainakin kaksinkertaistunut.
Mieheni oli ensimmäinen seurasta poistunut. Vuosi sitten tavatessamme emme vielä tienneet mitään tulevasta, kolme viikkoa "seminaarin" jälkeen mieheni kuoli äkillisesti. Vitsailemme muistiongelmista, kuulutamme uudet varaosat eli nivelet, joistakin sairauksista uskoudumme hiljaisesti. Nuorempi polvi tuo vauvansa ja kumppaninsa näytille. Saa nähdä, jatkavatko he keskenään tätä perinnettä sitten, kun vanhin polvi ei enää jaksa järjestää ruokajuhlia.
Kahdeksankymmenluvulla perustimme neljän muun pariskunnan kanssa Anarsissiseuran. Tapasimme kuukausittain toistemme kodeissa vuosien ajan. Sen seuran elämänpyörä pyöri huimasti. Meitä oli siis kymmenen ja yksi puoliso  tuli lisää ensimmäisen kuolintapauksen jälkeen. Nyt joukosta on jäljellä neljä, seitsemän on kuollut. Emme ole uskaltaneet kokoontua vuosikymmeniin.

Juhlilla

Tämän vuoden Herättäjäjuhlia vietettiin Vantaan Myyrmäen urheilupuistossa. Osallistuin oikein pitkän kaavan mukaan, jopa niin pitkän, että lähtöseuroissa Lapualla pidin elämäni ensimmäisen seurapuheen.
Voimavaroiksi matkalle jäivät sana ja virsi  sekä ikiystäviltä saatu sydämellinen tuki entisten ja uusien murheideni kantamiseen. Muusikko Sami Helle tiivisti puheessaan yksinkertaisesti ja vakuuttavasti oman kokemuksensa: -Kun sinulla on vaikeaa, luota Jumalaan.
Vuoden seurallisin aika jatkuu lastenlasten hoitoviikkojen sekä perhe-ja sukutapaamisten muodossa.

Lasten turvallista kisailua juhlakentällä on ilo katsella.

Lauantaina tauolla laskehti  vähän vettä ja sitten kirkastui esiin sateenkaari.

Naurulla kysyntää

 Joskus ihmiselle tulee aikoja, jolloin huumori on tarpeen ja hyödyksi. Sitä suosittelee esimerkiksi bestsellerkirjailija Kelly A.Turner elämän tiukkoihin paikkoihin.
Aluksi voi klikkailla vaikka näitä linkkejä.

Lääkärien saneluita

Lisää saneluja

Lasten suusta

Mikä tämä kasvi on?

-Mikä tämä iso, vahvasti tuoksuva kukka oikein on, onko se jostain puutarhalta karannut, kyseli mieheni vuosi sitten. -Se on mesiangervo ja kyllä se Suomen luontoon on aina kuulunut. Etkö ole ennen sitä nähnyt? -En koskaan.
Osoittelin, kuinka kaikki ojanvarret ja tienristeykset röyhysivät ja tuoksuivat täynnä mesiangervoa.
Hän siis ehti nähdä mesiangervon, hän joka toivoi että oppisi havaitsemaan luontoa ympärillään, että pää joka hänen  kävellessäänkin aina kirjoitti jotain, katsoisi ympärilleen, näkisi kevään heräämisen ja kesän runsauden.

Kukinnot eivät vielä ole täysin auenneet

Hieno on "pensselikukkakin".