Voi kun olin onnellinen

Illalla oikein pyysin ja rukoilin, että Seppo tulisi unessa luokseni. Ja aamulla heräillessäni havahduin siihen, että olin juuri ollut unessa, jossa hän oli läsnä. Olimme matkalla Keski-Suomessa poikenneet jollekin kirpputorille. Joku kolmas henkilö oli mukana, mutta hän ei hahmottunut mitenkään. Kiertelimme siellä ajotaukoa pitääksemme. Seppo otti käteensä vanhan Raamatun ja kysyi, otetaanko tämä. Hinta oli 10,50 €. Sanoin: Ei nyt oteta, siitä puuttuu kansi ja meillähän on vanhoja Raamattuja. Sitten näin, että hän kokosi kahviossa tarjottimelle kahvit ja runsaasti kahdenlaista täytekakkua, otti kukkaronsa esiin. Nyt oli kai hänen syntymäpäivänsä! Tajusin unessa, että Seppohan ei olekaan kuollut, vaan elää. Olin niin onnellinen, hän oli läsnä, samassa tilassa, lämpimänä, turvallisena. Ajattelin, että minun pitää ilmoittaa Kevaan, että leskeneläkkeen saa lopettaa.
Yritin heräillessäni pitkittää läsnäolon tunnelmaa. Kiitos, kiitos, sanoin. Sain ainakin vielä kerran elämässä tuntea, että minulla oli rakastettu lähelläni.

Kaupankäyntiä kuoleman kanssa

Antaisin vaikka mitä, jos tuolle pimentyneelle Torpan pihatielle ilmestyisivät auton valot ja miehen musta auto vierisi pihavalon piiriin. Ja ovi avautuisi.

Retkikertomus

Takana on viikko, jolloin oli molempien syntymäpäivät ja hääpäivä.  Syntymäpäivääni vietettiin koko perhekunnan kanssa tyttären luona. Minua pyydettiin kokoamaan perheaikojemme täytekakku. Väliin mansikkaa, banaania ja kemavaahtoa, päälle kermavaahto, reunoille kermapursotus ja koristeeksi säilykepersikan viipaleita kiehkuroiksi. Se oli pojankin mielestä tuttu näky.

Mumma sai viettää neljä vuorokautta tiivistä lapsiperheen elämää Tahkon mökissä. Kotona hyvin nukkuva lapsonen ei siellä nukkunutkaan öitään rauhassa ja nousin lukuisia kertoja antamaan kadonnutta tuttia. Kun sain kohta unenpäästä kiinni, heräily ei nyt minua väsyttänyt. Mieleen tuli kyllä omien vauva-aikojen raskas perusväsymys. On se vauvalapsen hoito tiivistä elämää ja vielä tiivistyy, kun lapsi alkaa kiipeillä. Hyväntuulinen lapsi on kuitenkin hauskaa seuraa.

Kävin kerran hiihtämässä. Vastaan tuli niin isoja mäkiä, että vauhti tuli lakeuksien kasvatille liian kovaksi ja  piti kesken mäen pylläyttää itseni ladun sivuun. Pitkät loivat laskut olivat kuitenkin hauskoja.

Miehen syntymäpäivän juhlahetki syntyi kylpylän höyrysaunassa. Seppo rakasti höyrysaunaa, varsinkin Härmän kylpylän saunaa. Tuskinpa hänen seitsemänkymppisjuhlaansa olisi vietetty ilman höyrysaunassa käyntiä. Muita ei höyryihin tullut, joten istuimme siellä hetken omassa rauhassamme muistellen menneitä. Kerran olimme Tahkolla yhdessä käyneet. Kävimme katsomassa Louhosareenalla Paavo Ruotsalaisesta kertovan oopperan Viimeiset kiusaukset, ehkä vuonna 2009. Muistelussa oli lempeä sävy.

Nyt kävimme myös Aholansaaressa. Oli hieno paikka, siis Paavo Ruotsalaisen kotisaari.

Seitsemän ruusua

Puoli kahdeksalta istuin bussiin ja lähdettiin kohti hautausmaata. Oli tulossa kirkas pakkaspäivä. Taivaanrannat valkoisen peltolakeuden reunoilla sinersivät kuin vesivärimaalaus. Väri liukui punertavaan ja siitä kellertävään. Tätä lakeuden taivaankaaren vaihtuvaa taideteosta ihailimme aina sen alta ajellessamme.

Asettelin muistokiven reunalle seitsemän tummanpunaista ruusua. Sytytin pitkän kynttilän sähkökynttilöiden lisäksi.Tämän viikon loppupuolella olisi vietetty hänen seitsemänkymmenjuhlaansa. Alustava suunnitelma oli olemassa heinäkuussa.Hän suhtautui siihen torjuvasti, kuin ahdistuneesti.

Seisoin lumen peittämän haudan edessä. Ruusut hohtivat tumman kiven ja lumen päällä. Kynttilä loisti kirkkaana. Olisi ollut samalla myös 48. hääpäivämme.
Paluumatkalla taivaanrannat näyttivät sumuisilta, vaikka aurinko oli noussut.

Resilienssiä?

Pyrkimys voittaa suru ja päästä myönteisesti jatkamaan elämää ilman elämänkumppania  on mielestäni varsinaista surutyötä. Siinä on  jonkinlainen tavoite ja se vaatii jatkuvaa ponnistelua. Ensimmäistä puolta vuotta voisi sanoa akuutin surun ajaksi. Silloin en yrittänyt muuta kuin elää päivästä toiseen ja kestää kulloistenkin tunteiden ja ajatusten vallassa. Harvoin oli päivää, etten olisi itkenyt. Piti koettaa saada tehdyksi, mitä piti tehdä. En juuri yrittänyt säädellä tunteita, vaan antaa niiden tulla ja mennä. En kokenut silloin tekeväni surutyötä, vaan eläväni suruprosessin alla.

Uudehko psykologinen käsite on resilienssi. Se tarkoittaa toipumiskykyä muutoksista ja vaikeuksista, "taipuu mutta ei taitu", joustavuutta, sisua. Latinan "resalire" tarkoittaa "ponnahtaa uudelleen". Toipumiskyvyssä on suuria eroja, mikä on havaittu esimerkiksi vaikeissa oloissa kasvaneiden lasten elämässä. Resilienssin käsitettä on sovellettu laajasti liike-elämässä (jatkuvista muutoksista selviytymiseen!) ja on laadittu myös ohjelmia lasten selviytymiskyvyn parantamiseen. Se liittyy myös kriiseistä ja surusta toipumiseen. Puhutaan jopa posttraumaattisesta kasvusta.  Onko minulla resilienssiä?

Nyt ei tarvitse enää lisätä puita.

Ystävä Turusta soitti pitkän puhelun. Huomasin, että en ole sitä ennen puhunut kenenkään kanssa tänään, paitsi vähän yksikseni. Puhelu ilahdutti. Mistä tunnet sä ystävän? Laulun sanat osoittautuvat minunkin elämässäni tänä aikana  todeksi. Kuka vierelles jää?

Tämän päivän ystävänteko itselleni on pihasaunan Aitokiukaan lämmitys. Ja kunnolla, niinkuin tekisin toisille!

Kirkas päivä

Kirjoitanpa taas aikani kuluksi, etenkin kun ystävä toivoi jopa että kirjoittaisin pitkästi!
Ihana kevättalvinen päivä kirkasti mieltä. Lähdin heti aamulla suksille, tienviertä pitkin vain, kun ei ole latuja.  Hiihto, hiljainen hiihtelykin tekee ihmiselle hyvää, minulle ainakin.  Puhdas lumi ja metsän kauneus puhdistavat mieltä. Auringon kimmellys lumella virkistää sielun ja lievittää hetkeksi kaipauksen kipua. Olen luonto- ja sääriippuvainen.

Tuntuu hyvältä, että luonto jatkaa vääjäämättä kiertokulkuaan, kuten vuodenajatkin. Aurinko oli puoli viideltä laskemassa kuvan oikeaan laitaan, kun se tammikuun postauksessani laski sen vasempaan laitaan puoli kahdelta. Tämä on nähty jo seitsemänkymmentä kertaa, mutta vieläkin se ilahduttaa. Miten pärjäävät ne, joilla luonto ei ole lähellä? Ehkä se on tarpeen vain meille, jotka olemme sen helmassa lapsesta asti asustaneet.

Katselin neljäkymmentä vuotta sitten maisemaa sairaalan ikkunasta, kattoja, teitä, puita. Mies oli ollut neljännessä syöpäleikkauksessa, josta hänen oli vaikea toipua. Voimat olivat lopussa. Minulle tuli kuolemasta mielikuva, että maiseman päälle laskeutuu ylhäältä alaspäin musta kaareva kupu, joka peittää kaiken. Valo ja maisema sulkeutuvat ikuisesti. Silloin taivaankansi ei vielä laskeutunut. Hän koki saaneensa jatkoajan.

Yksin asuvan ruuanlaitto on yksi probleema. Olen aina ajatellut, että ruokaa laitetaan toisille, erityisesti lapsille ja miehelle. En ole ruokaihmisiä, mutta terveellisestä ruuasta on käsityksiä. Tänään laitoin mielestäni ensimmäistä kertaa yksin ollessani kunnolla ruokaa itselleni. Olen tietysti laittanut sitä koko ajan, mutta pikaisesti, etupäässä helppoja keittoja. Nyt päätin laittaa itselleni niinkuin olisin laittanut, jos sisar olisi päässyt tulemaan, vaikka ensin ajattelin laittaa tarvikkeet pakastimeen hiihtolomaa varten. Ensimmäistä kertaa tähän ajastaikaan leivoin myös muuta kuin ikuista puolukkapiirakkaani, syntymäpäivää ennakoiden Se oli valkosuklaa-mascarponehyydyke. Onneksi lapsuusystävä tuli sitä maistamaan. Jäi vain kovin paljon ja naapuritkin ovat reissussa.
Ai niin! Menenpä ottamaan kunnon palan itselleni ja sen kanssa loput vadelmakastikkeesta. 

Muistojen lämpö ja taakka

Satelee pehmeästi raskasta lunta, on suoja. Syreenien oksat ovat paksujen lumihahtuvien peitossa. Räystäiden yli riippuu taas lumireunuksia, vaikka eilen katot olivat paljaat. Naapuri kävi ajamassa pihasta lumet. Tupa on puulämmin.

Tämä sureminen mielialavaihteluineen vain alkaa välillä uuvuttaa. Tulen muista riennoista Torpalle kuin oikeaan kotiin ja hänen luokseen, olihan tämä viime vuosien kotimme ja täältä hän lähti. Katsot minne vain, kaikki muistuttaa. Kuinka suuri ilo tuo paljukin hänelle oli! Tapahtumia, aikoja, tilanteita tulee mieleen koko ajan. Muistelen myös viimeistä lähtöä. Ei hän uskonut ettei tulisi takaisin. Hän tuosta lattialta hän ambulanssia odoteltaessa neuvoi, mitä pakata mukaan: kengät, puhelin, vaatteet, kukkaro, kaikki että pääsee tulemaan takaisin. Katson kuvia silmiin muistopöydällä, muistokirjassa, tietokoneen näytöllä. Kestääkö sydän, kun murhemuisto aina ensiksi vääntää sydämen kohtaa, sitten leviää keuhkoihin, kurkkuun, silmiin.

Minulla on tätien ja enon tavaroita: Anna-tädin ohuet lasit, Iida-tädin kupit, Aune-tädin lautaset, mummun veitsi, isun piironki, toisen mummun pitsilakana. Siitä arvaa, ettei huushollissani ole mitään tiettyä astiasarjaa tai tyylivalintaa. Olen halunnut pitää tavarat muistoina, käden kosketuksina. Iida-täti suri, kun hänen ystävänsä tavarat kuulemma syydettiin kaikki kaatopaikalle. Lupasin, etteivät hänen lempitavaransa sinne joudu.
Tänään vain tuntuu, että kuolemaa on liikaa, pois menneitä liikaa, muistuttajia liikaa. Tällaisestako johtuu, että  jotkut lesket, myös minun tuntemiani, vaihtavat jossain vaiheessa kotia, laittavat kaikki uusiksi.

Alan jo laittaa itseänikin muisteltavien jonoon.  Ajattelin, että menisinkö tekemään lumipalloista kynttilälyhdyn, kun on suojakeli. Tuli mieleen lause: "Hän teki lumilyhtyjä kerrostalonkin pihaan ja piti siellä kynttilän palamassa". Hän? Sehän olin minä itse Espoossa!

Kyllä yksin voi asustella, omaan rauhaan tottuu enkä kohta ymmärrä kuinka voisi enää sopeutuakaan asumaan muiden kanssa.  Mutta omituiseksi voi tulla, seota varmaan tästäkin enemmän! Tiedoksi lukijalle: huomenna tulee onneksi vieraita.

En ole unohtanut valoisan vanhuuden harjoitusta. Yksi ilonaihe oli yhteisvastuukeräys tutulla kadulla, tai siis entisistä keräyskerroista tutuilla ovilla. "Odotinkin jo, panin rahan syrjään". "Arvasin että sinä sieltä tulet, ei muuten ovikello soi".  Neljässä paikassa meni puoli tuntia, kun kuuntelin yksinäisten ihmisten kuoleman ja sairauden murheet, yhdessä asukkaan harrastusten rikkauden, kuunneltiin musiikkinauhoituskin. Muut bändin jäsenet ovat jo kuolleet.  "Ota kelkka tuosta, että pääset kadun reunaan, kun on niin jäinen piha."

Elämän käsikirjoitus

Helsingin virkistyspäiviltä palaillessani muistin, että nuoruudessani olin vakuuttunut siitä, että tulen elämään elämäni naimattomana. Ei se kovin kauhealtakaan tuntunut, kun lähipiirissä oli sinkkutätien esimerkki. Olin varma, ettei kukaan minua huoli tai ettei se ainakaan kestäisi. Niin olisi käsikirjoitus ehkä jatkunutkin, ellei tämä yksi olisi kaapannut minua matkaansa. Junassa tuli olo, että nythän se sisäisen yksinolon käsikirjoitus jatkuu siitä, mihin 22-vuotiaana jäi. Sain vain pitkän lainan elämältä, lainan joka on hetkittäin kuin unikuva.
Tavaroita kokoillessani tuli varomaton ajatus: -Onkohan Seppo vastassa? En voinut mitään sille, että katse kiersi asemalaiturin ja autorivin.
On tämä varsinaista mielentilan kiikkulautaa. 

Puoliso viereltä, lapsi sydämestä

Puolivuotispäivänä