Elämän räsymatto jatkaa kutoutumistaan niin kauan kuin päiviä riittää. Kukaan ei osaa ennustaa, minkä värisiä raitoja mattoomme tulee. Ajan mittaan siihen tulee sekä
kirkkaita ilon ja tummia surun sävyjä. Jonkinlaisena loimena tässä matossa kulkevat oma ikääntyminen ja sairauden kosketus, veljen vammautuminen ja sitten puolison kuolema, surusaatto. On tärkeätä olla kiitollinen siitä, mitä nyt ja vielä on ja oppia iloitsemaan myös siitä, mitä on ollut.
perjantai 26. helmikuuta 2016
Kaupankäyntiä kuoleman kanssa
Antaisin vaikka mitä, jos tuolle pimentyneelle Torpan pihatielle ilmestyisivät auton valot ja miehen musta auto vierisi pihavalon piiriin. Ja ovi avautuisi.
Katselen kymmenen vuoden kalenteria. Aivan kadehdin vaikkapa vuodentakaista itseäni. Kuinka hyvin asiat olivatkaan! Tai niin luulin, sairaus jo varmaan nakersi tuhojaan piilossa.
Luin eilen illalla Isän kuoleman jälkeen tekemääni muistokirjaa. Siinä puhutaan surun pyörteistä. Ne on niitä tunnehyökyjä, joissa silmät kostuvat, rintaa puristaa ja pääsee nyyhkäys. Vähän aikaa se aina kieputti, sitten meni ohi. Äidin muistokirjassa ei puhuta pyörteistä, siinä on tilityspäiviä ja hiljaista ikävää. Ehkä puolison menetys sisältää enemmän noita 'jos vielä...' -hetkiä. Surupäivät hengittävät kunkin omaan tahtiin.
Omaan tahtiin, niin varmaan. Puhuin tänään naisen kanssa, jonka mies kuoli kolme kuukautta sitten. Vaativa työ vie päivät, viikonloppuisin tulevat lapset perheineen, työläs perunkirjoitus on juuri valmistunut. -Meneeköhän se näin helposti, hän mietti, tuleeko kesälomalla isompi suru vastaan?
Voi niin. Voi miten vieläkin voin tunnistaa tuon tunteen: Voi jos oveamme lähestyisivät askeleet, voi jos avain kiertyisi lukossa, voi jos...
VastaaPoistaVälillä vieläkin tulee epätodellinen olo: juurihan katselin , kun hän hitaasti rullasi pihaan. Sinulla on jo aikaa kulunut, mutta muistat.
PoistaKatselen kymmenen vuoden kalenteria. Aivan kadehdin vaikkapa vuodentakaista itseäni. Kuinka hyvin asiat olivatkaan! Tai niin luulin, sairaus jo varmaan nakersi tuhojaan piilossa.
PoistaLuin eilen illalla Isän kuoleman jälkeen tekemääni muistokirjaa. Siinä puhutaan surun pyörteistä. Ne on niitä tunnehyökyjä, joissa silmät kostuvat, rintaa puristaa ja pääsee nyyhkäys. Vähän aikaa se aina kieputti, sitten meni ohi. Äidin muistokirjassa ei puhuta pyörteistä, siinä on tilityspäiviä ja hiljaista ikävää. Ehkä puolison menetys sisältää enemmän noita 'jos vielä...' -hetkiä. Surupäivät hengittävät kunkin omaan tahtiin.
VastaaPoistaOmaan tahtiin, niin varmaan. Puhuin tänään naisen kanssa, jonka mies kuoli kolme kuukautta sitten. Vaativa työ vie päivät, viikonloppuisin tulevat lapset perheineen, työläs perunkirjoitus on juuri valmistunut. -Meneeköhän se näin helposti, hän mietti, tuleeko kesälomalla isompi suru vastaan?
Poista