Surusaatto

Sisar lähti kotiin, jäin illaksi yksin. Lähdin pyöräilemään kauniissa illassa. Matkalla aloin epäillä, olenko pannut kuolinilmoitukseen väärän päivämäärän. En millään muistanut, mikä päivä nyt on enkä ollut varma mikä se hautauspäivä onkaan.Olenko edes katsonut kalenteria? Kotona piti heti tarkistaa. Oli se oikein, kalenteri jäsentyi. Tähän asti olen ollut mielestäni tolkuissani ja tehnyt paljon valintoja. Olen puhunut paljon, kun vain on ollut kuulija ja on niitä ollut. Jotain merkillisiä ajatuskulkuja nousi maantiellä mieleen ja häipyi saman tien. Sekoanko? Kaksi päivää oli tieto miehen kriittisestä tilasta, sitten kuolema ja siitä alkoi kaikki järjestäminen. Onhan se shokki. Koko ajan on kuvottava olo.

Viimeisinä valvottuina sairaalaöinä tuskailin hautajaisia. Olen järjestänyt paikallisella, tutulla tavalla hautajaisia, mutta miehen kontakteja on ympäri maata. En ymmärtänyt, miten toimisin. Ihmeellistä, en ole yksin, miehen veljet tulivat itsestään avuksi ja veljentytärkin laati muistotilaisuuden ohjelmapaperin painoon.Lapset ovat olleet seurana ja järjestäneet käytännön asioita oman murheensa keskellä. Parhaillaan tyttären perhe ajaa tänne. Pääosa hautajaisjärjestelyistä on kunnossa.

Ruumisauto ja surusaatto lähestyvät kotipihaa

Paikallisen saattoperinteen mukainen hartaushetki, arkun sulkeminen ja siirto hautausmaan kylmätilaan on tehty viime maanantaina kymmenien autojen saattamana. Surusaatto pysähtyi rivitalokotimme kohdalla. Lippu oli puolisalossa ja naapurit pihassamme. Kirkon kohdalla soivat kellot. Oli kaunis ilta.

Välillä on hyvä olla hetki yksin. Mitä tässä oikein tapahtui? Kello raksuttaa hiljaisuudessa. Sepon viinimarjat kypsyvät auringossa. Kyynelet virtaavat.

Monet sanovat, että Seppo aavisti lähtönsä. Paljon me molemmat puhuimme keskenämme kuolemasta ja elämästämme. Olimme kiitollisia siitä, mitä elämä on antanut. Sanoimme aivan äskenkin, ettei meillä ole mitään puhumatonta asiaa, mikä olisi sanomatta. Seppo oli parempi kuin minä kehumaan ja kiittämään, mutta olin minäkin sitä oppinut. Aavistimmeko molemmat, vaikka en olisi tiennyt, kumpi jää yksin. En minä ainakaan nyt sen uskonut tapahtuvan, vaikka Seppo oli koko kesän väsynyt. Ei ollut tiedossa mitään vakavia sairauksia. Uskoin, että meillä on vielä kymmenen yhteistä vuotta. Teimme muutaman mukavan perhepiirimatkan kesän aikana ja olimme lastenlasten kanssa.

Usein Seppo sanoi illalla, että taas yksi päivä lähempänä kuolemaa, mutta sehän on aina totta. Voi olla, että hän aavisti päiviensä vähyyden. Syksyksi oli kuitenkin monia suunnitelmia.
Parempi että minä jäin. En olisi tätä Sepolle suonut. Senkin olin sanonut. Teho-osastolla sai olla niin vähän aikaa,että viimeisiä tunteja ei voinut jakaa. Seinäjoella ambulanssiin siirrettäessä hän sanoi: Taivaassa tavataan. Me sanoimme: Eikun Tampereella, niinkuin tapasimmekin. Olisin halunnut olla lopussa lähellä, hyvästellä, sanoa tärkeimmät sanat. Hän oli laitteiden sitomana, hyvässä hoidossa kyllä, hoitaja vierellä koko ajan. Mitä hän ajatteli, ennenkuin tajunta meni? Loppua ei kukaan olisi voinut estää.

Eläkelaakson vihreät, leppeät kunnat jäivät taakse. Alkoi yksinäinen vanhuuden vuoritien nousu. Heinäkuun viimeinen päivä, jolloin kirjoitin "Läsnäolon päivän", oli viimeinen hänen läsnäolonsa päivä kotona.