Ukkonen jyrähti etelässä. Joka suunnalta lähestyivät tummat pilvet, vain pihamme päällä oli sininen paiste. Kun sain marjat rasioihin ja jääkaappiin ja kahvit juoduksi, pimeni päivä ja alkoi sade, ropisi oikein rankasti. Sateen ropina peltikattoon on minusta hienoa. Menin vinttikamariin kuullakseni sitä, otin perheen perinnekaapista käteeni Helvi Kuoppalan Lakeuden tulet.
Kuuntelin sadetta, katselin vihreätä pihapiiriä, katsoin sielun silmillä lapsuuskotini vinttimaisemaa, avasin kirjan, nukahdin.
Onhan tässä toisenlaistakin läsnäoloa. Mies ei pysy pystyssä, kun verenpainelääkkeen muutos vei paineet liian alas. Kaksi päivää hänen on jo pitänyt pysyä makuu- tai istuma-asennossa. Hän on kuitenkin istunut kirjoituskoneen ääressä ja kirjoittanut Ja lähettänyt kolumnin ja mielipidekirjoituksen. Harjoittelen omahoitajana olemista, omakin käsi tukisiteissä kipujen takia. Täältä ei nyt liikuta muualle kuin polkupyörällä tai ambulanssilla, kun minä en aja autoa eikä mies pysty kävelemään taksiin.
*****
Kolme tuntia myöhemmin. Tyyntä myrskyn edellä- hetki on ohi. Ambulanssi lähti tunti sitten pihasta. Miehen kunto romahti hetkessä. Ei se taida lääkkeen muutoksesta johtuakaan.
Mukava kuulla sinusta!
VastaaPoistaTuon marjatyön meditatiivisen tunnelman tunnistan muistoista, siitä vain on niin kauan, kun olen kyennyt itse poimimaan metsästä. Tänä vuonna sain taas paikkakunnallamme jo kauan asuneen vietnamilaisperheen poimimia mustikoita, niissä ei ollut roskan roskaa. Mielelläni maksoin neljäkymppiä sangollisesta. Pakastin on jo täpö täynnä mansikoita ja mustikoita, talvi-iloksi.
Tuo elämäntoveria kohdannut koettelemus ei varmasti ole ollut helppo kestää. Siinä on samoja, mutta myös toisenlaisia tunteita läsnä kuin veljesi tilanteessa aikoinaan. Toivotan parasta toipumista - ja muistan teitä, Annikki.