maanantai 25. elokuuta 2014

Sienitarina: mihin sienestys voi johtaa

Ensiksi pari sanaa Helsingissä käynnistä. En muistanut, miten tiheä on rautatieaseman perjantairuuhka kello viisi. Se on yleisin maalaisen Helsinkikokemus. On siellä onneksi aivan toisenlaistakin. Pojan nykyisen kodin lähellä on uimarantoja ja jopa luonnonsuojelumetsä pitkospuineen. Ja meri, joka ajellessamme  välkkyi tyynenä ja näytti kirkkojen silhuetit mereltä päin. Muistelimme, että poikaa kuljeteltiin vauvana vaunuissa samoilla Laajasalon rannoilla. Hän on palannut kotiseudulleen.

Kotiin palattua teki heti mieli taas mennä mustikkakallioille. Minua metsänhaltijoiden suosikkia tuli vastaan uusi marjapaikka. Ylikypsiä jo, mutta soseena ja kanelilla maustettuna oikein hyvää. Sieniä oli nyt niin paljon, että sinistä hakeva silmänikin ne huomasi.

Marjastus on oikeastaan mietiskelyä, mindfulnes- harjoitusta, jossa ihminen on verkkaisesti läsnä tekemisessään ja  ympäristössään. Nyt kuitenkin sienet veivät ajatukseni liki neljänkymmenen vuoden taakse Laukaan aikoihin.

Me emme kumpikaan olleet tottuneet sieniin. Ei sitä lehmänruokaa meillä Pohjanmaalla kerätty. Teki mieli oppia tuntemaan ja käyttämään niitä. Oppaaksi ilmoittautui perhetuttu, joka eronsa jälkeen mielellään tuli pienen tyttärensä kanssa meille viikonlopuiksi, kun hänellä oli hoitovuoro. Hän toi tullessaan aina pari pulloa valkoviiniä, koska ei osannut ajatella viikonloppua ilman niitä. Olimme vähän tukiperheenä, koska lapsella oli varmaan mukavampi olla meillä kuin olla kahdestaan ryypiskelevän isänsä kanssa.

Viinipulloista ja sienistä oli huomattavia seurauksia.

Lapset, varsinkin  poika huolestuivat ja ahdistuivat pulloista. He eivät olleet koskaan nähneet meidän ottavan alkoholia. Tuleeko teistä nyt juoppoja, niinkuin ne linja-autoaseman tyypit? Selitimme, että ei tule, otamme vain vähän. Eräs sukulainen oli nähnyt tyhjiä pulloja nurkkakaapin lattialla ja kertonut isoisälle. Tämä hurskas, raitis mies huolestui myös ja  rukoili puolestamme, mutta ei sanonut meille koskaan mitään. Kuulimme asiasta kolmannelta henkilöltä.

Lapset eivät sietäneet sienikastiketta. Koetin ujuttaa sieniä lihapulliin tai lihapataan, mikä herätti lapsissa ainaisen epäluulon: Onko tähän piilotettu sieniä?
Olimme vieraisilla ystäväperheessä. Alkuruokana oli kermaista, hyvää sienikeittoa. Poika tuli heti sairaaksi, kun kuuli asiasta. Hän meni sohvalle sairastamaan, ainakin sienikeiton ajaksi. Itse olen unohtanut tyttären kohdan. Hän muistaa, että olin tehnyt jalon teon. Isäntäväen huomaamatta olin vaihtanut lautasia  ja syönyt tyhjäksi hänenkin lautasensa.

Näistä syistä meidän sieniretkemme loppuivat eikä meistä tullut alkoholistejakaan. Lasten luottamus palasi. Minä en enää tunne muita sieniä kuin kantarellit. Ehkä nämä näkemäni olivat enimmäkseen haperoita ja tatteja.

Mutta poika syö nykyään mukisematta sieniruokia, kun avovaimo laittaa!

4 kommenttia:

  1. On se muuten merkillistä, että sienet eivät taida noin yleensäkään olla mieluista ruokaa lapsille. Minäkin yritin ujuttaa aina välistä sieniä vaivihkaa eri ruokien joukossa. Niinpä pojat tapasivat kysellä huolestuneena aina, kun oli lihapullista kysymys, et enhän vain laita niihin sieniä. Kakun teon yhteydessä taas oli huoli, et eihän kermavaahtoon vain tule rahkaa. Nyt kyllä sieniruuat maistuvat ja varsinkin vanhin on hyvnkin innostunut sienestäjä. Luulen ettei rahkakaan aiheuta enää intohimoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noin kai se aika usein menee. Oli muuten hauska paikka se Kalasataman (entisen)Teurastamon pihapiiri, oikea kaupunkilaisten kotipiha ja olohuone koko perheelle. Hyviä pikku ruokia osteltavana runsain valikoimin. Viihtyisää kaupunkilaiselämää ainakin hyvällä säällä. Se oli minulle uusi paikka.

      Poista
  2. Sieniin pitää löytää suhde ja kun se on löytynyt, se on ikuinen. Lapsuusmaalla niitä syksyisin poimittiin ja hyviä olivat sipulin kanssa voissa paistettuna. Vaaleanpunaiset karvarouskut ihan parasta, mutta haapa-, leppä- ja mustarouskujakin (ankarasti ryöpättynä) syötiin. Kaupunkivuosina herkuttelimme kanttarelleilla, kunnes sappeni lopetti sienien syönnin eikä siihen näytä olevan paluuta, vaikka sappi jo kahdesti leikattiinkin. Har-r-r-mitus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen ymmärtänyt, että sieni-ihmiset ovat oma lajinsa, joille sienimetsään pääsy on juhlaa. Harmi ettei minusta tullut sellaista. Ei se toki olisi myöhäistä nytkään.

      Poista