Elämän arvoitus

Maailma kirkastui taas, kun tuli lumipeite ja pakkanen. Takka ja puuhella lämpiävät, savu pursuaa piipusta taivaalle. Tällaiseen talveen olemme oppineet.

-Taas yksi päivä mennyt, taas päivä lähempänä kuolemaa, sanoo mies melkein joka ilta nukkumaan käydessämme. Ei hän ole masentunut, vaan takana on kysymys mitä vielä pitäisi tehdä, miten elää nyt. Vastausta siihen joutuu jokainen hakemaan itse, varsinkin työelämän jälkeen.Joskus vaatii rohkeutta elää omannäköistä elämää. On raskasta, jos siihen ei löydy mahdollisuutta.

-Kiitos tästä päivästä, vastaan miehen puheeseen. Elämä itse on  alkanut tuntua olemisen tarkoitukselta. Elää ja auttaa muita elämään riittää selitykseksi. Mielekkään elämän kokemus sisältää ainakin hyvinvoinnin, itsensä toteuttamisen ja muiden auttamisen elementtejä. Nuoremman polven auttaminen on meistä monelle keskeinen elämänarvo. Mitä se on? Se on heidän auttamistaan elämään. Heikompien auttaminen on sitä, että auttaa heitä elämään. Lintujen ruokinta ylläpitää heidän elämäänsä. Elämälle voi antautua sitenkin, että hyväksyy itse autettavana olemisen.

Minulla on nyt vaihe, että veljen asioiden hoito vaatii jokapäiväistä setvimistä. Tänä aamuna on jo ollut viisi puhelua. Hänet saatiin sairaalaan, mutta siellä ei uskota palvelukodin tietoja, kun osastolla ei ole samoja näkynyt. Mittavirheeksi mainittiin. Olen ollut pyynnöstä linkkinä heidän välillään. Veljen verenpaine  on alkanut mennä usein aamuisin uskomattoman alas, esim. 59/29, on hiessä, tärisee eikä herää kunnolla. Hänet  kotiutettiin yhden yön jälkeen, kuulemma hyvässä kunnossa. Ambulanssi vei samana iltana takaisin ja pyynnöstä tehty virtsakoe osoitti erittäin korkeat tulehduslukemat. Osastolla uskottiin verenpainelukemat vasta, kun etsin käsiini ambulanssin samanlaiset muistiinpanot. Nyt pitäisi saada lääkäri paneutumaan tähän ongelmaan. Veli itse ei puhu mitään, vointi on kuulemma aivan hyvä. Tämäntapainen toiminta tuo minulle jonkinlaista mielekkyyden tai tarpeellisuuden tunnetta. Ehkä toteutan siinä taipumuksiani. Jossain kohdassa raja toisen asioilla kulkemisessa tuntuu kuitenkin nousevan vastaan. Äsken veli  taas soitti, että pitää tuoda sairaalaan voileipiä monen muun tuotavan  lisäksi. Suru hänen  tilanteestaan on kuitenkin aina läsnä.

Elämä tuntuu arvoitukselta, jonka keskellä olemme. Onko Maapallo ainoa elämää sykkivä kohta avaruuden suunnattomassa mysteerissä? Me ihmiset olemme maapallon ainoita elämästä tietoisia olioita.Onko meidän tehtävämme oppia elämään niin, että elämä jatkuu eikä maapallo tuhoudu?