Tyyntä viisautta?

Pirkko Siltala kuvaa Vanhuus- kirjassaan monella tavalla sitä, että vanhus(kin) kantaa mukanaan,

mielessään ja kehossaan kaikkea kokemaansa. Se miten elämän vaiheet ovat rakentuneet toistensa päälle ja miten eri vaiheiden haasteet ovat toteutuneet, näkyy vanhuksenkin elämässä. Vanhana joutuu kohtaamaan elämänsä entisiä asioita, hyviä ja huonoja. Silloin on myös mahdollisuus miettiä ja kokea ne uusiksi ja eheytyä uuden ymmärryksen kautta.
Minulle nousivat työelämän tietyt vaiheet pintaan, kun olen turhaan odotellut kutsua erääseen vuosijuhlaan. Minulla oli aikoinaan paljonkin tekemistä vuosijuhlan aiheen kanssa. Tilanne nostaa kysymyksiä, tunteita, tulkintoja, muistoja, selityksiä. Se on vaikuttanut viime päivien mielialaan, häirinnyt rakennettua rauhaani. Ihmetyttää, kuinka lähellä vuosikausien takaiset, muutoin elämänkulussa  unohtuneet asiat saattavat olla, jos jokin raapaisee pintaa. Kaikki on siis tosiaan meissä edelleen. Eheyttävää tulkintaa tarvitaan, että löytyisi kauaskantoista viisautta!

Sisäinen, ulkoinen

Pehmeä päivä, kirkas kyllä ja lumitimantit ovat  ilmestyneet. Päivä pimenee tuvan ympärillä nopeasti. Tulee taas huikea tähtitaivas ja kuutamo, joita pitää yöllä ihailla.Talitintit ovat menneet talipitkelöltä jonnekin levolle.

Voisi olla aivan rento ja rauhallinen olo, väsynytkin viikonloppureissun jälkeen. Silti jokin kaihertaa. Pitäisi tehdä jotain muuta, sitä se on, vaikka en tiedä mitä. Mies tuossa tekee harrastuksiaan kuin puolipäivätyötä, valmistelee ilolla luentoja, välillä kyllä kuuntelee viidennenkymmenennen kerran "Vain elämää"- nauhoituksia. Tapasin viime viikolla pari uuseläkeläistä, joilla on kovin kiire, ovat mukana monessa. Minä vain näitä omiani, yksityistä, paikallista, henkilökohtaista, sen vähän mitä puuhailen. Käsityö ja ulkoilu auttavat aina. En ole ainoa, jolla tätä vaivaa on.  Itävaltalainen ystäväni, joka jäi eläkkeelle toistakymmentä vuotta sitten, käy terapiassa saadakseen luvan olemiselleen. Hän tekee vapaaehtoistöitä, mutta on niistä aivan väsynyt. Kuinkahan moni niistä eläkeläisistä, jotka käyvät tuon tuostakin Alkossa, hakevat sieltä pehmennystä sisäisiin paineisiinsa?

Kuumaisemissa

Maisemat ovat minulle matkoilla eniten mieleen jääviä. Toki Islannin matkojen retkikohteet - mannerlaatat, geysirit, kosket ja Blue Lagoon, jossa vesi tosiaan oli vaalean sinistä ja ihanaa - ovat merkittäviä ja erityisiä turistikohteinakin.


Mutta ne äskensataneen lumen ohuesti peittämät vuoret maiseman laidoilla olivat koko ajan muuttuvan pilvistön peitoissa kuin maalaus. Kosmoksensinistä, punertavaa, ylöspäin vaalenevaa, maastossa lumi kuin värien päälle vedetty valkoinen akryyliväri. Ja illan pimentyessä erään laakson valopisteiden päälle, matalan vuoriston laidan ylle ilmaantui kirkas täysikuu valaisemaan rosoisen laavakiven peittämää kuumaisemaa. Omilla tavoillaan sitä kukin matkoillakin ympärilleen katselee.

Sää vaihtui jatkuvasti. Satoi lunta, seuraavan kerran kun katsoit ulos, paistoi aurinko pilvettömältä taivaalta, puit päälle ja menit ovesta ulos, tulikin rakeita, mutta vain hetken sitäkin, jo taas pilkahti aurinko.

Reykjavikissa näytti siltä, että taloissa ei useinkaan ole ikkunaverhoja tai niitä ei vedetä kiinni. Huoneisiin näkyi sisään. Pidetäänköhän siellä outona sitä, joka peittää kotinsa ikkunat?

Uskomatonta, mutta kamerani jäi kotiin. Olin hyvissä ajoin ladannut akun. Laukkuja vaihdellessa se jäi isompaan. No, onhan netti täynnä kuvia sieltä ja miehellä kännykkäkamerassa jotain. Nyt lisäsin tähän hänen kuviaan.

Halgrimskirkja oli hieno kirkko.Kuuntelimme siellä urkujen soittoa, sytytin kynttilän eräs asia mielessäni.


Matkalipputulosteita setviessäni tulivat mieleen entiset matkat, kun opas odotti kyltin kanssa lähtölentokentällä ja perillä toinen opasti oikeaan bussiin ja kaikki oli selkeästi ohjelmoitu. Onko sellaisia lomamatkoja nykyään? Nyt koetit itse pitää englanninkieliset voucherit ja sekavan näköiset elektroniset liput järjestyksessä ja löytää oikeat bussit ja paikat. No sujuihan se vielä. Kymmenes lipputuloste tuli paluumatkan konduktöörille.

Tällainen kolmen yön pikamatka on pieni väläys erikoisesta, harvinaisesta maasta, josta retkikuljettaja kertoi ansiokkaan laajasti. Isompi eläytyminen vaatisi itsenäistä kiertelyä ja yöpyilyä ympäri saarta. Mutta sinisen laguunin höyryävässä, maan alta kumpuavassa vedessä tuntui, että olemme yhdessä tehneet pitkän matkan ja tulleet jonnekin.

Sepon kolumni Ylä-Satakuntalehteen

Teksti ei lähtenyt Reykjavikista sähköpostina iPadilla, niin keksittiin tämä kiertotie, kiire kun oli. Olkoon se nyt tässä kertomassa matkasta.

Vaarin saaren virkkeitä

Elämää pelossa

Kirjoittelen tätä Reykjavikissa, jonne piti lähteä halvan syystarjouksen houkuttamana. Islanti tuli aikoinaan tutuksi työmatkoilla. Eihän tähän viikinkien jälkeläisten omalaatuisen maahan voi olla rakastumatta. Tämä rakkaus on mukava näyttää omallekin rakkaalleen.
Islannissa joudutaan elämää jatkuvan pelon keskellä. Meille suomalaisille turvallisuutta tuo se, että tultakin kuumemman maapallon sulan ytimen päällä on kilometrikaupalla lujaa Euraasian mannerlaattaa. Täällä laatta kohtaa Amerikan laatan ja maankuori on paikoittain olemattoman ohut.
Laattojen kohtauspaikan voi edelleen nähdä turisteille tutuksi tulleessa kansallispuistossa, jossa jossakin aiemmassa mullistuksessa Amerikan laatta kohosi Euraasian laattaa muutaman metrin korkeammalle.
On se vaikuttava paikka aina kun sen näkee. Islantilaiset näyttävät syntynyttä halkeamaa siksikin, että maata asuttavat klaanit kokoontuivat siellä 900-luvulla sopimaan yhteisestä hallinnosta.
Mannerlaatat erkanevat toisistaan edelleen maan ytimen valtavien voimien vaikutuksesta parisen sentin vuosivauhtia. Maan ohut kuori kestää irtoamista aikansa, mutta risahtelee aina heikoimmasta kohdasta rikki.
Juuri siksi islantilaiset joutuvat varautumaan siihen, että maanjäristykset ovat jatkuvia. Aika ajoin maan monet tulivuoret äityivät syöksemään tulta ja tulikiveä. Laavavirrat ja tuhka ovat tuhonneet moneen kertaan monta asutusta.
Vielä pahempi tilanne on, jos tulivuori purkautuu jäätikön alla. Äkkiä sulava tulvavesi vie sekin kaiken allesattuvan mennessään.
Pelkojensa vastapainoksi epävarma maa antaa asukkailleen etuja. Monin paikoin kuuma maan ydin kiehuttaa päällään olevaa vettä. Yksi lähde pulpahtaa geisiriksi turistien iloksi suihkuttamalla vettä ja höyryä taivaalle monta kertaa tunnissa.
Tämäkin on näkynä vaikuttava, mutta islantilaiset ovat oppineet etenkin 1970-luvun energiakriisin aikaan tekemään kuumilla lähteillään sähköä ja lämmittämään asumuksensa ja monet uimahallinsa. Lämmön varassa toimii myös jopa banaaneja tuottavia kasvihuoneita.
Lisäksi sulavat jäätiköt synnyttävät jokia, joista saa sähkövoimaa. Maa on tulvillaan energiaa eikä polttoaineita tarvita kuin autoihin, sekin ennen sähköautojen yleistymistä.
Ympärillä ovat Islannin kuulut kalavedet. Näiden varassa elämä maassa jatkuu. Vähitellen islantilaiset ovat toipumassa myös järkyttävän syvästä lamasta. Islanti koki viimeisen päälle taudin, johon mekin aika ajoin sorrumme.
Velkarahalla tultiin Euroopan omistajiksi ja Suomestakin ostettiin pankki ja monia yhtiöitä. Tämä yltiöpäinen kiito loppui lamaan ja valtavaan talouden sekasortoon. Mutta vähitellen maa siitäkin toipuu. Elämä jatkuu.
Turistielinkeinokin pyörii taas täysillä. Moni käy katsomassa, että pelossa voi elää. Jouluvalot on juuri sytytetty. Ihan kunnioitettavaa porukkaa, nämä islantilaiset. Tällaisia sitä miettii kuunmaisemassa Blue Laguunin kuumassa vedessä, vaikka pää on pakkasessa.

Seppo Niemelä

Lakonuhka

Määränpää on lekottelu Blue Lagoonin kuumassa altaassa lumisateessa, mutta saapa nähdä kuinka sinne päästään tai sieltä tullaan pois!

Kylätiellä

Vahinko, etteivät ne helsinkiläiset nähneet tätä loistavaa kuuta ja kirkkaita tähtiä, koko viikonlopun kun satoi. Helsingissä ei näy kuun valo eivätkä kuun varjot. Niitähän minä siellä kaipasin, noita kotikylän peltoaukeilla sieluun painuneita elämyksiä.

Piti lähteä ulos katselemaan. Kuunvaloisella kylätiellä laskiessani naapurien valoja tulin ajatelleeksi kulmakunnan talojen historiaa viidentoista viimeisen vuoden aikana. Laskin, että postipiirimme (jossa asukkaat itse jakavat vuorotellen sunnuntaipostin) kuudestatoista asutusta talosta on enoni mukaanlukien kuollut sinä aikana kymmenen  ihmistä. Se on noin kolmasosa asukasmäärästä. Yksi talo on aina pimeänä. Kahteen on tullut asukkaat eläkeläispaluumuuttajina Espoosta, me ja eräs toinen pariskunta. Neljä taloa on lomakäytössä. Muutamassa talossa on vielä työikäisiä asukkaita, enemmistö on ikääntyneitä leskiä ja pariskuntia.

Mikä lie tilanne viidentoista vuoden päästä? Monessako on vakituisia asukkaita? Monenko pihapiirin nurmikot ovat muualla asuvien huolena ja ikkunat koko talven pimeinä?

Täällä kun on, tuntuu, että kylät eivät saisi kuolla, että pitäisi olla valoa, työn ääniä ja liikettä. Talojen runsasväkinen sukupolvihistoria elää mielissä: Tuossa on ollut usein kahdeksan lasta, tuolla kymmenen, kirkonkirjoissa oli usein toistakymmentä henkeä.  Ennen taloon jäi aina jatkaja, nyt se on harvinaista. Uusia taloja rakennetaan harvoin. Kuulin eräässä seminaarissa, että rakennuslupia myönnetään vain keskustaan ja äärimmille haja-asutusalueille, ei kyläkeskuksiin. Keskittäminen on kaavoituksen laki.

No, kukin meistä elää vain aikansa ja talo ei ole elävä olento, kuten mieheni on minulle huomauttanut. Kyläelämä on kuitenkin kulttuuria ja historiaa ja monen mielestä toimiva ihmismittainen elämäntapa. Kyläyhdistykset ja asukkaat koettavat pitää elämää yllä, tulta pesässä ja valoja palamassa.

Hiljainen tienoo..

Ilma ikkunan takana on täynnä suuria, märkiä lumihiutaleita. Ilta pimenee nopeasti, harmaan ja valkoisen sävyt tummuvat mustiksi. Ajattelen maantiellä pitkiä matkoja pimeässä ajavia lähimpiä, siunaan heille varjelusta mukaan.  Täti aina murehti pitkiä ajojamme, hänelle piti soittaa, kun päästiin perille. Pidin sitä muistamista lahjana, joka antoi lapsen olon.

Hiljaisuuskatko

Tästä viikosta tuli oikein perhevierailuviikko - oman perheen laajentuneessa muodostelmissa. Yhtä aikaa emme kyllä ole olleet saman katon alla viiteen vuoteen.
Koti on siistinä, ruokia ostettuna moneen kertaan kassikaupalla, reseptejä haettu netistä, karitsanpaisti uunissa, valkosipuli tuoksuu. Hiljaisuus,vanhuus ja marraskuun pimeys ovat hetkeksi unohtuneet!

Kaikki aika läsnä

Aloitin juuri Pirkko Siltalan uuden "Vanhuus. Elämä haluaa tulla eletyksi"- kirjan lukemisen.  Lukijalle- kappaleessa on heti tekstiä, jota tekee mieli kerrata:
"Vanhuudessa kehittyy laajeneva tietoisuus: elämäkerralliset muistot tulvahtavat mieleen ja vanhus tutkistelee itseään ja elämäänsä. Vanhus voi näin kietoutua uudella tavalla elämäänsä. ---Vanhuus kehittyy ajallisesta jatkuvuuden tunteesta. Vanhuudessa on kaikki aika läsnä."

Viime aikoina pääkaupunkiseudun 22 vuottamme on noussut uudella, hyvällä tavalla muistoihini. Se tuntuu eheyttävältä. Jokin auki jäänyt ristiriita kuitenkin liikkuu kuin varjo mielen hämärillä pihoilla.  Eheys on Erik H. Erikssonin - jonka mukaan Siltala kuvaa vanhuutta pohjaavia elämänvaiheita - tunnetun jäsennyksen mukaan vanhuuden haaste. Eheyden ja epätoivon ristiriidasta voi kasvaa vanhuuden perusvoima, viisaus.

Vuosi on kulunut siitä ikävästä asiasta, kun kotiimme oli tunkeuduttu ja kaikki myllerretty. Sekin kokemus on olemassa, vaikka mieli on aika hyvin toipunut. Vanhat kirjat ovat korjaamatta.

Olen viime päivinä ollut vetämätön. Enimmäkseen olen vain makaillut tai istunut ja katsellut talitinttien kisailua lintulaudalla. Ehkä sulattelen jotain, ehkä hämärä vain painaa. Joskus on lupa  vain olla itsensä kanssa.