Auttajan varjo

Luin blogista "Lähtölaskennan jälkeen" hyvän pohdinnan Martti Lindqvistin otsikon nimisestä kirjasta ja ajatuksista. Mikä on motiivini, mihin pyrin? Tämä pysäytti minut ajattelemaan tuntojani veljen auttamisessa. Pyrinkö vain auttamaan? Vastaus on, että en pyri vain auttamaan, vaan myös muuttamaan hänen toimintaansa monessa asiassa. Siitä se skisma syntyy, sitä vastaan hän nousee ja puolustautuu.
Vastuuntuntoni on nyt ulottunut alueille, joissa minun mielestäni pitäisi toimia toisin, mutta hän ei halua muutosta. Esimerkiksi minun mielestäni hänen pitäisi tarjota vierailleen kahvit, hän ei halua opetella tarjoilua tässä tilanteessa. Siis minun kuuluu ottaa vastuuta vain niistä välttämättömistä asioista, joiden hoitamiseen hän ei itse pysty. Ei minun pidä muutoin yrittää tunkeutua hänen asioihinsa ja toimiinsa.Tämä rajaus poistaa minulta paljon turhaa mielenrasitusta. Sen sijaan minun pitää kunnioittaa häntä sellaisena aikuisena kuin hän on ja nähdä se urheus, millä hän koettaa selvitä kriisistään.
Onnettomuus veti minut varhaisiin perhekuvioihin. Äidin lempilapsi, jonka asemaa lapsena kadehdin, aiheuttaa nyt minulle paljon työtä ja kanssakäymistä. Pitää palauttaa oma aikuisuus. Olen jo pannut rajan osallistumiselle toimiin, joihin hän saa avun palvelutalosta. Se on tuonut minulle vapausasteita. Olla avuksi, ei arvostella ja muuttaa, se on nyt läksynä. Kiitos opetuksesta.