Tänään menin veljeni kanssa kirkkoon. Sinne on vajaa kilometri tasaista katua pitkin. Teema "kiitoksen aika" jatkui mielessäni, kun veli veisasi virsiä hyvällä äänellään. Katsellessani häntä kaksi kuukautta hengitysputkissa, mietin, mahtaako hän enää koskaan laulaa.
Virsien hoitavat sanat nousivat minulle ensi kertaa esiin, kun eräs tätini kertoi lukevansa virsiä miehensä kuoleman jälkeen. Niitä hän jaksoi lukea. Kun hän makasi sairaalassa kipujen vankina, etsin lohduttavia virsirunoja ja luin niitä hänelle. Sanat tuntuvat lausuttuina voimakkaammilta kuin laulettuina. Ahdistus ja lohdutus, terveys ja sairaus, varjelus ja johdatus ovat osia, joista usein löysin sopivia runoja.
Nyt veli lauloi hartaasti virttä 303: ..
"kääntää omillensa
heidän parhaaksensa kaiken vaikean.
Vaivoihin jos joudunkin, kuormani hän kaikki kantaa,
kiitosmieltä antaa."
"Huomaas murheet heitän,
Herra turviis peitän suuret puutteeni.
Tunnet asiani, valvo parastani,
Vapahtajani".
Ihmiselle, jolle asioiden ja tuntojen psykologinen erittely on vierasta ja terapeutille puhuminen ison kynnyksen takana, voi virsiruno tulla lähelle, kuvata sielun tuntoja, antaa lohtua ja avata uusia näköaloja. Koko ajan kummassakin sairaalassa sairaalapappi kävi hänen luonaan lukemassa ja juttelemassa, silloinkin kun hän ei voinut itse puhua. Näistä maisemista nousee veljen henkinen voima murroksensa tyyneen kantamiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti