Elämän räsymatto jatkaa kutoutumistaan niin kauan kuin päiviä riittää. Kukaan ei osaa ennustaa, minkä värisiä raitoja mattoomme tulee. Ajan mittaan siihen tulee sekä kirkkaita ilon ja tummia surun sävyjä. Jonkinlaisena loimena tässä matossa kulkevat oma ikääntyminen ja sairauden kosketus, veljen vammautuminen ja sitten puolison kuolema, surusaatto. On tärkeätä olla kiitollinen siitä, mitä nyt ja vielä on ja oppia iloitsemaan myös siitä, mitä on ollut.
torstai 10. toukokuuta 2012
Pientä puuhaa
Kevään viimeinen vesivyöjumppa raukaisee jäseniä. Tuntuu, että jumppa kahdesti viikossa on kantanut taas yhden pimeän talven läpi ja pitänyt selän kunnossa. Kaksi päivää peräkkäin puuhasin diakoniakirppiksellä. On melkein kuin alkaisi odottaa työviikonloppua. Sunnuntaiaamuna menen kuitenkin seurakuntatalolle laittamaan äitienpäivälounasta. Lupasin, jos saan tehdä yksinkertaisia passarihommia, kun en ole mikään taloustaituri. Yllättäen lapset perheineen olivat tulossa tekemään taimikonhoitourakkaa äitienpäiväviikonloppuna. Se siirtyi kuitenkin muista syistä, joten ei tarvinnut tai voinut perua lupausta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti