Samalla nävertää kaiken aikaa paha olo velipojan puolesta. Viimeksi, kun näin hänet kotonaan, hän oli juuri tullut hiihtämästä, asetteli uusia suksiaan eteisen nurkkaan ja kertoi hiihtäneensä viisi kierrosta pururadalla. Hän oli iloinen, kun pääsi hiihtokausi alkuun tänäkin talvena. Nyt hän makaa edelleen hengityskoneessa ja näkee pienestä ikkunasta sairaalan pihamaata, ei taivasta, ei puita.
Hän, joka on aina kuunnellut aamu-ja iltahartaudet, puisti vain päätään, kun pahoittelin että siinä huoneessa radio rätisee liikaa kuunneltavaksi. -Ei väliä, hän tuntui tarkoittavan. Varjeluksen toivottelijan yllä ei ollutkaan mitään suojaa, kun puu kaatui. Tyhjää avaruuttahan se sininen on.
Kurkistin tuonne toiseen blogiisi ja löysin sieltä tänne.
VastaaPoistaElämä on hauraampi kuin ajatteleekaan. Sen olette nyt voineet kokea. Istuin kanssasi veljesi sairasvuoteen vieressä ja mietin tätä haurautta. Tuskin tässä muuta voi kuin pyytää Taivaan Isän kaikenpuolista hoitoa tähän tilanteeseenne. Voimia sinulle ja ennen muuta veljellesi, joka joutuu sopeutumaan aivan uuteen tilanteeseen.
Kiitoksia vierelläolosta, mm!
Poista