Kevätkipu

Sepon kamerasta vuosi sitten

En arvannut lainkaan, että tämä kevään ja kesän puhkeaminen koskisi näin kipeästi. Pikemminkin odotin, että tämä aika olisi elämän jatkumisen vahvistusta. Olen aina iloinnut keväästä ja odottanut sitä.
Viime vuosina Seppo opetteli kevään havaitsemista. Hänellä oli aina pää täynnä isoja asioita ja kirjoitusprojekteja. Hän sanoi, ettei ole osannut katsella ympärilleen, vaikka istutti marjapensaita ja laittoi kasvimaan.Viime keväänä hän sanoi.-Nyt olen mielestäni huomannut kevään heräämisen ja luonnon muuttumisen, kasvien nousun. Yhdessä ihailtiin heleänvihreitä koivuja, ennenkuin ne tummuivat, omenapuita, kesäyön hämyä, kivisten peltojen raivaajasukupolvien muistoksi koottua kivirykelmää- Vahinko vain, että viime  vuonna kesä ei päässyt puhkeamaan lämpöön ennenkuin hän oli poissa.
Kun heinäkuussa saan otetuksi yhden tietyn kuvan, kerron tästä havaintoaiheesta pienen tarinan.

Vaan ei tule mun tuttuni

Joskus tuntuu, että kyllähän tämä tästä, niinkuin kaikilla muillakin leskillä, monilla on paljon vaikeampi tilanne, ei tässä mitään hätää ole. Viime päivinä on kuitenkin ollut outo ja raskas olo, kuin ei olisi pää kunnossa. Olen hajamielinen, muistamaton. Esimerkiksi: läksin pyörällä hakemaan bensaa ja vasta puolen kilometrin päässä muistin, että kanisteri jäi ottamatta.
Tulee mieleen SOS-lapsikylien perustajan Herman Gmeinerin kuvaus äitinsä menettäneen lapsen mielentilasta: " Itse olen kokenut, miltä äitinsä menettäneen lapsen sisimmässä näyttää. ..Hänellä on aamulla ylösnoustessaan tunne, kuin päivä tosin olisi alkanut, mutta aurinko ei ottaisikaan noustakseen. Hänestä tuntuu, kuin ilma loppuisi huoneesta, kuin tuli takassa ei lämmittäisi eikä kykenisi karkottamaan joka puolelta hiipivää kylmyyttä."
Onhan tässä kesä, on lämmin sää, aurinkoista, kasvit kasvavat, niitä hoidetaan, pyykin saa ulos liehumaan. Olisi kutsuttavia ihmisiä. Tein raparperipiirakan, mutta en jaksanut soittaa kenellekään, on itkuinen olo. On odottamistakin, riemuylioppilasjuhla, muistoseminaari, ylioppilasjuhlat. Väri vain puuttuu, kaikki on harmaan läpikuultavaa. Jaoimme kokemukset melkein viisikymmentä vuotta, siitä tuli toinen puoli.
Väkevää vertaistukea tulee kaukaa: -Jos mun tuttuni tulisi, ennen nähtyni näkyisi...

Voi näitä kesäöitä

-Voi näitä kesäöitä, kuulin viime kesänä monia kertoja. Voi näitä.

Sepon omenapuut ovat kukassa. Vein haudalle niistä kimpun. Suvivirren päivänä puhuttiin kirkossa katoavista ja katoamattomista aarteista. Tuntuu, että muistoista tulee katoamattomia aarteita, kunnes muistini ne kadottaa.

Viime talvi oli rankka monille puutarhakasveille tällä korkeudella. Rivitalon pihalla kuolivat kaunis ruusu sekä hernepuu, niinkuin kuivui pystyyn naapurinkin hernepuu. Torpalla kurtturuusut, muutama nuori syreeni, tulppaanit. koivuangervot sekä viime keväänä niin kukoistanut vuorenkilpi ovat kärsineet tuhoja. Vuorenkilven juuristo on sitkeä, uutta työntyy esiin.

Liityin eilen facebookin lähinnä päästäkseni joidenkin yhteisöjen sivuille kommentoimaan sekä ilmoitellakseni joillekin tutuille liikkeistäni. Olen yllättynyt tästä ihmistungoksesta sivullani, kun ohjelma tarjoaa innolla kavereitten kavereita.  Vieraampien ihmisten kaveripyyntöjä on tullut ja tuntuu tylyltä olla hyväksymättä niitä. Voi olla, ettei facebook ole minun lajini, taidan olla liian erakko.
Västäräkki putkahti iloisesti pihaan. On niin hiljaista, että korvissa humisee.

Yksin

Olen taas Torpalla. Piti ajaa nurmikot. Ensi kertaa se päältäajettava kone ei tahtonut käynnistyä, mutta lopulta onnistui. Pian varmaan turmelen sen. Auttavasti on nyt ajeltu. Puolitoista tuntia meni, mutta yksi hankala nurkka on ajamatta. Pitkästä aikaa mielen valtasi surkea olo. Rintaa puristaa. Tulevien viikkojen asiat eivät tahdo muistua mieleen. Tulisit takaisin! Täällä pitäisi olla kaksi.


****
Kaksi tuntia myöhemmin: Oli kuin keskustelu: -Ota se niittytrimmeri, sillä saat ajetuksi sen kiviraunion alan. -En osaa, katsoin sitä viime syksynä. -No mene nyt vaan. Sehän on kuin ruohonleikkuri. Leikkaa vain korkeammalta.Saattaa olla vahvempikin.
Ja kas. Nyt on vanhan kivinavetan epätasaiset alat ajeltuna noin kohtuullisesti. Samoin puiden ja pensaiden alustoja. Kuin meitä olisi ollutkin kaksi.

Sulateltavaa

Mielessä on monenlaista sulateltavaa kuluneen viikon matkoilta, monista tapaamisista,  keskusteluista ja ihmisten kohtaloista, iloisista  ensiaskelista lyheneviin, uupuviin askelluksiin.  Suomen yksinasumisen kulttuuri on heikkeneville vanhoille ja elämän kolhimille nuorille rankka. Miten paljon lähimmäisapua tarvittaisiin!

Helsingistä junailin itseni kesäisten maisemien halki Turkuun tapaamaan iäkästä, sairastelevaa kirjailijaystävää. Tarkoitus oli opettaa hänelle tiedoston lähettämistä sähköpostina, mutta Windows 10 tempautui päivittämään itseään hänen tietokoneelleen pyytämättä ja tuntikausiksi. Uskoin, että tein jonkin virheklikkauksen, mutta tänään luin Talousuutisista, että tämä onkin ollut yleinen ilmiö ja ongelma viime päivinä. Luulin, että asennus saatiin valmiiksi,  mutta nyt kone kysyy kysymyksiä, joihin hän ei uskalla vastata eikä hän pääse verkkopankkiinkaan.
Hieno hetki oli lounas Aurajoen rannan ulkoravintolassa lämpimässä kesäauringossa. Oli kuin olisi ulkomailla istuskeltu. Muunlaisia ulkomaanmatkoja en nyt kaipaakaan. Pienet kesäretket kevään heleydessä ovat mukavia.
....
-Minä haluan oppia tuntemaan itseäni, sanoi kolmatta vuotta leskenä ollut nuorempi nainen. En ole koskaan ennen asunut yksin. Mies ei rajoittanut, mutta parisuhteessa mukaudutaan. On loukkaavaa, kun ihmiset kyselevät ja ehdottelevat uuden miehen hakua yksinäisyyttä poistamaan.
Hän hakee omaan tahtiinsa elämistä itsenään, uusia osaamisalueita ja taitoja, mahdollisesti opiskeluakin. Ne tuottavat uutta iloa. Muistin vanhan tuttavani, joka sanoi:- Olen ollut pallon puolikas, nyt minun pitää kasvattaa itseni kokonaiseksi palloksi. Tämä keskustelu jätti minulle paljon ajateltavaa.
....
Mieleni tekee vielä kertoa avainnippuni löytymisen tarina. Lähdin pyörällä kampaajalle. Hain perillä avaimia pannakseni pyörän lukkoon, mutta avaimia ei löytynytkään, vaikka muistin  ottaneeni ne taskuun. Kotiin tultuani etsin joka paikasta. Pääsin sisään vara-avaimella. Poliisiasemakin on kiinni tänään, ei voinut kysellä sieltä. Sanoin taas, kuten leskituttava opetti: -Auta nyt Seppo. Tutkin taskut uudestaan ja huomasin, että taskun pohja oli auennut, oli rikki. Siis ne ovat pudonneet. Ajelin reitin uudelleen, ei löytynyt. Soitin sisarelleni, puhuin tästäkin huolestani. Hetken päästä hän soitti: -Paikkakuntasi facebookissa on ilmoitus löytyneistä avaimista ja valokuva,  joku vanhempi mies oli löytänyt ne Kauppakadulta ja vienyt päiväkotiin, jonka ohi kuljit. Sieltä ovat laittaneet ilmoituksen facebookiin.  Soitin numeroon ja innolla pyöräilin päiväkotiin. Minun ne olivat! Ilo oli kuin Raamatun naisella, joka löysi kadonneet helmensä. Auttajaketjusta puuttuu vielä tieto siitä, kuka se mies oli.
Pitäisiköhän liittyä facebookiin?
Myöhemmin: Selvisihän se avainten löytäjäkin pian. Se oli veljeni avustaja. Osasin kysyä, kun näin hänet liikkeellä samaan aikaan.

Pitää vähän vaihtaa kanavaa

Istuin eilisiltana uimahallin höyrysaunassa. Hämärän höyryn ja huminan keskellä vaivuin ajatuksiini. Havahduin siihen, että suunnittelin hautajaisiani. Ideana oli se, että minut siunattaisiin haudalla vanhaan tapaan, jos sää sallii.
Taitaa olla hyvä aika lähteä hetkeksi paikkaan, jossa nostalgisen haikeuden ja luopumisen sijaan vallitsevat toiveikkaat tulevaisuudensuunnitelmat sekä  ilo ja nauru ja missä opetellaan elämän ensiaskelia!

Pihakevättä ja nippusiteitä

Viimeinen matka

...ja minä lähden. Mutta linnut jäävät ja laulavat,
ja minun puutarhani jää, vihreä puu
ja kaivo.
Monta iltapäivää taivaat ovat sinisiä, kirkkaita,
ja kellotornin kellot kaikaavat
niinkuin nyt, tänä iltapäivänä.
Ihmiset jotka ovat minua rakastaneet nukkuvat pois
ja joka vuosi kaupunki puhkeaa uuteen eloon.
Mutta minun henkeni on aina vaeltava kaihoisasti
kukkatarhani samassa hämärässä nurkassa.
                     Juan Ramon Jimenez/Carlos    Castaneda: Matka Ixtlaniin

Jouluksi sain tämän runon eräältä tuntemattomalta blogin seuraajalta. Olen pitänyt sen tallessa kevättä varten. Luen sen nyt ja katselen vihreäksi puhjennutta pihamaata, rakennusten ovia ja kulmia joissa kukaan ei liiku. Pellon laidassa loistaa valkeana ja heleänvihreänä vankistunut koivurivi, jota mies vaali. Ja linnut ja tuoksut! 

Kasvimaan nurkassa, kiviraunion kupeella, ruohonleikkurin päällä  kerron hänelle niinkuin kerroin alkuvuosina Veikko-enolle: Katso nyt teen tämän, nyt jo piti nämä terassilaatat ottaa taas ylös ja putsata, nyt laitoin krassinsiemenet parvekelaatikoihin. Kasvimaata en laita, mutta nostin sieltä multaa lumiauran jälkien paikkaamiseen. Vähän siellä kaduin, etten ollut innokkaampi hoitamaan kasvimaata hänen kanssaan. Porkkanat harvensin ja sadon nostin, harmitellen roskaista pellonsyrjää. Katsoin nyt pulskien matojen mönkimistä ja ymmärsin, kuinka siemenen laitto multaan innosti häntä. Muutamat kellariin jääneet siemenperunat laitoin itämään sankoon sekä uuteen penkkiin, jonka paikkaa en viitsi hänelle osoittaa, se kun olisi hänestä huono. Vuokraviljelijä lupasi niittää sen roskapellon aina, kun niittää kesantopeltoja enkä laita kasvimaata tätä toimitusta haittaamaan.

****
Kyllä maailmassa vielä apuja saa. Pyöräkorjaaja huomasi jo maksettuani nastarenkaan vaihdon kesärenkaaksi, että joppari heiluu. "Haen sisältä nippusiteitä ja laitan", hän sanoi. Olin kuullut sanan nippuside.Tuli mieleen jotain, millä rosvoja sidotaan. Ne olivatkin näppäriä pieniä liuskoja. Joppari tuli napakasti kiinni. Heti pyöräilin Tavaraliiveriin ostamaan itselleni niitä ja nyt on Torpan pyörän jopparikin lujasti kiinni.
Autottomuus aiheuttaa tietysti monia avuntarpeita. Jos palvelulinja loppuu, olen pulassa.Viisi litraa tuohonleikkuubensaa sain helposti tuoduksi jopparilla, mutta multasäkit toi kauppias. "Ota vaan, mehän ajamme siitä ohi kaksi kertaa viikossa". Ja hautausmaan viereinen kukkakauppias lupasi tuoda pallotuijat käydessään puutarhalla, kun hänellä niitä ei myynnissä ole. Siskon kanssa kuljetaan hautausmailla. Asiat järjestyvät, olen kiitollinen.

Mutta yhä omituisempi minusta taitaa tulla, kun asun yksin. Kerran jäi eräästä blogista mieleeni sellainen, että nainen muutti aina kesäksi asumaan omakotitalon aittaan, kävi ulkohuussissa ja lämmitti veden saunan muuripadassa. Se kiinnosti minua, mutta en ehdottanut sellaista. Nyt  olen pannut ison lämminvesiboilerimme pois päältä säästösyistä. Pihalla puuhaillessani laitoin saunapadan alle puuta ja yhdellä pesällisellä pesuvesi lämpeni. Hommaisikohan ulkohuussin? Muistan missä sellainen täällä oli ollessani lapsi.
Se blogi oli muuten avioeroblogi, raivoisa kuvaus miehestä, joka kehtasi hänet jättää Mikäs minun on ollessani omituinen ekoilija, kun eron vaaraa ei ole! Tuossa hän edessäni virnuilee valokuvassa olkansa yli: Tee nyt ihan mitä lystäät! Laita vaikka perunapenkki ruusupensaan viereen.

Talontoimitusta

Tänään sadepäivänä olen tulostanut kirjoitelmiani. Tuli taas sellainen "toimita talosi"- tunnelma, että olisi valmiina mitä haluan olevan, jos vaikka aika loppuisi piankin. Ostin juuri uuden mustan mustekasetin ja lähes parisataa sivua tulostui. Isoin on "Muistoja elämän varrelta", toistasataa sivua suvun ja perheen historiaa. Se on nyt kai päätöksessään. Olen kirjoitellut siitä enimmän osan vuonna 2008, jäätyäni eläkkeelle. Olen täydennellyt sitä viime syksyyn saakka. Blogin tulostin taas, samoin lastenlapsille "Mumman päiväkirjat". Luotan paperin säilymiseen enemmän kuin tikkujen avautumiseen vuosikymmenten päästä, kun ei vain tuli tavoita.Pilvipalveluun en ole perehtynyt. Nyt tekstiä on tuolla komeron ylähyllyllä satoja sivuja.Blogipäivityksiä nyt 690, mökki-ja Torppapäiväkirjat,sukuselvitykset,edellä mainitut muistelmat. Lukeekohan niitä kukaan koskaan? Eläkeajan harrastus on palvellut ainakin itseäni.
Pitänee lähteä ulos pitkän istumisen jälkeen. Kirkossa on illalla urkukonsertti, Marko Koskisen arvatenkin vauhdikkaaseen tyyliin.

Pitää vielä kertoa, että kävin eilen erään uuden tuttavani kanssa tapaamassa naista, joka täyttää elokuussa sata vuotta! Hän asuu palvelutalossa viihtyisässä huoneessaan. Pää ja muisti aivan kirkkaat, ulkonäkö kaksikymmentä vuotta nuoremman, kauniit hiukset, rollaattori vähän liikkumisen tukena, värityskirjat uutena harrastuksena. Miten aika unohtaa jotkut! Hänen elämänsä ei suinkaan ole ollut helppoa, oli sota-ajan ankara aherrus kotitilalla ja henkilökohtaisia pettymyksiä elämän varrella. Mieli oli kuitenkin valoisa, hymy herkässä. Muistelimme yhteistä kotikylää. Hän oli ollut isäni luokkatoveri, isän joka kuoli liki neljäkymmentä vuotta sitten. Ja hänen lapsensa ovat pikkuserkkujani hänen miehensä puolelta, sukuhaaraa joka on jäänyt minulle vieraaksi. Tapaaminen oli aivan elämys.

Yhteisten saarikesien muistoksi vanhasta blogista

tiistai 25. toukokuuta 2010

Kestokesä

Yllätyskesän lämmössä menimme katsomaan saarimökkiämme ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Viimeksi kävimme siellä syyskuun puolivälissä.
Veneen käännöstä asti meillä on tutut roolit. Hän nostaa veneen laidan, minä otan vastaan. Hän menee istumaan soutajan paikalle, minä työnnän korkeavartiset kumisaappaat jalassa veneen irti pohjasta ja nousen sitten veneen sisälaitoja myöten kokkaan istumaan.Hän soutaa, matka saareen on lyhyt.
Katse kiertää järven ääriä, kysytään, onkohan kaikki kunnossa.Vesi on niin korkealla, että veneen saa hyvin vedetyksi maihin. Minä nousen ensin, nostan samalla osan tavaroista maihin. Painollani pidän venettä tasapainossa, kun hän nousee veneessä. Kannamme tavaroita isolle puupöydälle. Vien kylmälaukun kellarikuoppaan, nyt emme taida laittaa kaasujääkaappia päälle, kun olemme vain huomiseen. Kuopassa oleva muuripata on pysynyt siistinä.
Minä menen ottamaan lasioven edestä riu'un, joka on vinosti oven edessä kertomassa linnuille, että tässä on este.Kiskon liukuoven auki. Kuistilla on taas linnunjälkiä, arvaan että jostain löytyy pieni vainaja, joka on tunkeutunut sisään jostain rakosesta. Otan avaimen piilopaikastaan. Sisällä on kaikki paikoillaan, ilmakin jo lämmennyt ja kuivunut, tuuletusaukot jätettiin syksyllä auki.
Syömme pikalounaan, paikallisesta kaupasta ostettua lämmintä grillibroileria.Sitten seuraa kevättuuletus ja siivous. Haen järvestä pesuvettä, kauhon siitepölykerrosta pois veden pinnasta. Siivoan ensiksi kuistin ja löydän västäräkkiparan. Kannan petivaatteet, matot, sohvatyynyt ulos aurinkoon, rapsin lehdeksillä katot ja seinät ja hyllyt, lakaisen, pyyhin pinnat ja lattiat, pesen näkyvät tahrat ikkunoista. Jätän varsinaisen pesun toiseen kertaan. Puusee on kunnossa, vanhat ET-lehdet pinossa tuolilla, pitää muistaa seuraavalla kerralla tuoda uusi kasa ET-lehtiä. Täällä niistä löytyy aina uutta luettavaa.
Mies haravoi huolellisesti, nostaa lehdet metsän puolelle maata lannoittamaan, kokoilee pudonneita männynoksia, hakee puita takkaan, suunnittelee mitä puita kaataa polttopuiksi.Siivoilen saunaa ja saunakuistia, tuon varastosta matot ja poppanaliinan kuistin pöydälle. Lauteet ovat sileät, muistan että laitoin syksyllä niihin pellavaöljyä. Kannan matot ja petivaatteet paikoilleen, petaan petin tuomillani lakanoilla.

Keitän kahvit,istun mukin kanssa kuistin nojatuoliin, katselen järven kimallusta ja vastarantojen profiilia, joka aina ilmaantuu piirustuksiini. Kaikki on kuin viime kesänä. Tuntuu, että juurihan täältä viimeksi lähdettiin, on kuin talvea ei olisi ollutkaan!

Tuuliviiri näyttää edelleen tuulevireen suuntaa. Se ei kitise, kun syksyllä kaadoin sen juureen vanhaa ruokaöljyä. Kuiva, kallioinen maa on lämmin jalan alla, kuin lämmitetty lattia.
Enää en suunnittele tänne mitään laajennuksia enkä remontteja, tämä on hyvä näin. Ennen piirsin aina loman alussa laajennuspiirroksia. Mitään ei koskaan tehty, paitsi ulkomaalausta, saunan alushirsien vaihtoa ja kattopäällystystä 20 vuotta sitten, jotka mies ja poika tekivät

Saaren eteen tulee lintupari, kaakkureita luulen. Käki kukahtaa rantametsikössä ja sitten kuuluu mustarastaan vihellys. Se on uutta täällä. Sorsa kirahtelee ja kauempana töräyttää joutsen.
Lämmitän saunan, kannan vedet, kiukaan päällä riipputelineessä kypsyy makkara iltapalaksi kuten aina, ennen saunaan menoa teen salaatin valmiiksi. Menen ensin uimaan ja vesi on yllättävän lämmintä, mittari näyttää 23 astetta pinnassa, syvemmällä kylmä kirpaisee. Aloitan saunomisen yksin, kun otan kovemmat löylyt, oikaisen lauteelle, laitan pojan koulussa tekemän puisen saunatyynyn pääni alle. Täällä taas! Mies kapuaa lauteille vähän myöhemmin. Käydään kolme kertaa uimassa.
Saunan jälkeen lepäillään, luen omalla sohvallani, mies toisella, 16 vuotta sitten asennettu aurinkosähkö antaa lukuvalon nurkkiin. Siniseen makuusoppeen on ihana mennä nukkumaan ja odottaa aamun kirkkautta. Yöllä herään mielelläni, käyn ulkona,katselen himmentynyttä maisemaa, jossa kuun puolikas heijastuu veteen ja joutsen töräyttää taas hiljaisessa yössä, lokki kirskahtaa.Jokainen ääni kuuluu myös sisälle, luonto on läsnä. Missään muualla en nuku kymmeneen.

Lisää kuvateksti

Jatkuvuuden tunne on voimakas, kahdenkymmenen kolmen vuoden kesät avautuvat mielessä. Työelämän paineissa tämä oli hoitopaikka, vesihoitola, sielun lepo. Rannan joskus isoissakin vastalaineissa opettelin vaikeuksien voittamista niitä aallonharjalta toiselle myötäillen. Vanhanaikaisten roolien tuki auttoi parisuhteen kiukuissa: mies sahasi polttopuita kuin isäni ennen, hänelläkin oli kotirooli. Olisi kauheata, jos joku murtautuja rikkoisi vuosikymmenten sielunrauhan. 

Lähettänyt Annikki klo 08:47
 

Millä hänet ansaitsin?

Sitä koettaa olla reipas, osallistua ja tehdä jotakin, mutta yksin ollessa murhe usein kaivautuu pintaan, autio menetyksen olo, väsymys, halu jättää kaikki. Yhteisen historian unohtuneetkin onnen hetket nousivat taas mökkipäiväkirjoista, niin myös arjen tai huolen  tai harmin hetket, joita nyt jälkeenpäin pitää myös onnen aikoina. Olen nyt ihmetellyt, kuinka hän niin ehdottomasti tuntui välittävän minusta. Millä sen ansaitsin?

Ekomökin kevät

"Minä uppoan tähän maisemaan, veden välkkeeseen ja tuuleen", kirjoitin mökkipäiväkirjaan vuosia sitten. Samalta tuntui nytkin. Lämpimässä tuulessa haihtui kosteus patjoista ja vuodevaatteista. Vesi välkehti tyynenä tai pienin lainein ja oli jo uimakelpoista. Maisema on se sama sielunmaisema, jota on katsottu elokuusta alkaen jo kolmekymmentä vuotta. Joutsenpari pesii lahdella ja torvisoitto kaikui maisemassa. Miehen erityinen ilonaihe oli vanha mänty, joka nyt on kelottunut, mutta seisoo pystyssä. Kaikki oli paikallaan, kesä jatkuu siellä kuin ei talvea ja pakkasia olisi ollutkaan. Puut vihertyivät silmissä. Pian saaren rakennukset peittyvät näkyvistä.

Sydän suri ja vaati syviä hengenvetoja mennen tullen, koska koko paikkakunta liittyy miehen kanssa elettyyn elämään jo viidenkymmen vuoden ajalta, jo ennen mökin hankkimista. Ensimmäiset kaksitoista mökkivuotta olivat täysisydämistä saarielämää ja ihana vastapaino työelämälle Helsingissä. Kun Torppa tuli haltuumme, miehen mieli siirtyi sinne. Nyt ajattelin, että pieni saari onkin enemmän minun kokoani. Minä pystyn vielä vaivatta liikkumaan  sen kivisillä poluilla.

Monen mielestä saarimökki on vaivalloinen eivätkä järvien saaret ole suosittuja mökkipaikkoja. Jokin into siihen pitää olla, että hyväksyy venematkan osaksi mökkielämää. Kyllä se sujuu, kun se kuuluu asiaan. Muistelin saunassa, miten paljon tavaraa saareen alkuvuosina veneellä rahdattiin jokapäiväisten tarvikkeiden lisäksi. Huonekalut, patjat,takkatarvikkeet joista mies muurasi takan, kattohuovat, monenlaisia työkaluja, maalit, saunankiuas, kaksi kertaa kaasujääkaappi,terassin isot lasit. Isoin lasti oli kota, jonka osat minä soudin vastatuuleen, kun miesväki teki muita asiaan liittyviä töitä. Pian on aika rahdata taas katonkorjaustarvikkeet, koska reunahuopa oli irronnut lahonneesta räystäspuusta ja tuuli väänsi vanhaa huopaa irti. Sain naulatuksi sen jotenkuten kiinni. Pitää löytää katontekijä.

Taidan olla tosi vanhankansan ekoihminen, kun oikeasti nautin yksinkertaisesta mökkeilystä. Suvun nuoriso ystävineen on kyllä myös mielellään lomaillut saaressa. Vanhasta tottumuksesta kaikki sujuu aivan luonnostaan,vaikka vesi tulee ja menee vain minun energiallani. Alkuvuosina oli vain öljylamppu, mutta yli kaksikymmentä vuotta sitten mies laittoi aurinkosähköpaneelin. Sähkö riittää lamppuihin ja puhelimen lataamiseen.Nyt olin vienyt muuntimen muualle, joten piti säästää akkua ja pitää puhelinta enimmäkseen kiinni. Nautin siellä siitäkin, kun ei ollut puhelinyhteyttä. Se oli kuin ennenvanhaan. Vaikka harva minulle soittaa, tuntui olo vapaalta, kuin ei olisi tilivelvollinen kenellekään.

Minä uppoan tähän maisemaan, veden välkkeeseen ja tuuleen.

älkkeeseen ja tuuleen.

Sielunhoitoa

Tästä päivästä tuli oikein sielunhoidon päivä, kun oli Herättäjän kirkkopyhä. Kuoro lauloi hienosti, nuori pappi puhui aidosti, ehtoollinen sai minut pitkästä aikaa kyyneliin. Viime aikoina kävimme usein yhdessä kirkossa, niin olisi ollut varmaan tänäänkin. Ruokailun jälkeen oli körttiseurat. Puheista jopa muistan jotakin, mikä on minulle huonon kuulohahmottamisen ihmiselle harvinaista. Ja se virsi oli taas mahtavaa. Paikalla oleva kuoro lauloi äänissä myös yhteiset virret. Huonosta laulajastakin tuntui kuin olisi ollut kuorossa mukana. Monenlaista kökkää (talkoita) on nytkin vireillä, seuraliikkeessähän talkootyö on tyypillistä. Vantaan herättäjäjuhlillekin lähtee kökkäporukka, johon saisi liittyä.

Useampi tuttu tuli juttelemaan kanssani. Eräs eläkkeelle jäänyt kertoi lukevansa Pientä eläkekirjaa. Hän oli löytänyt sieltä jotain tuttua uuden elämänrytminsä hakemiseen. Jotkut kohdat olivat saaneet  hänet suremaan yksin jäämistäni, kuten "Päivän kohokohta on miehen laittama aamupala, on ihana herätä kahvin tuoksuun". Kehoitin häntä halaamaan miestään usein nyt, kun vielä voi oikeasti, eikä vain unessa.

Seuroista tullessa menin  veljen luo. Kysyin, lähtisikö hän ulos, kun on lämmin sää. -Joo, hän sanoi. Yllätys, koska viime kesänä hän ei enää lähtenyt ulos, ei millään. Ja niin mentiin. Jäätelökioski oli auki ja hän mainitsi siitä. -Ottaisitko jäätelön? -Joo, voin ottaa. Hän, joka ei ennen ole koskaan huolinut jäätelöä. Ja niin syötiin Vanhanajan jäätelöt muiden istuskelijoiden joukossa. Sitten tehtiin lenkki kirkkosillalle ja katseltiin jokea. Siitä tuli hyvä mieli, ainakin minulle.

Ja huomenna pääsen saareen! Siinä on tietysti taas yksi hiljainen hetki, kun menen mökille ensimmäistä kertaa itsekseni  talven jälkeen. Saareen menossa meillä oli kolmenkymmenen vuoden rutiini: tavarat autosta veneeseen, mies soutaa, tavarat veneestä pihapöydälle ja kuistille ja siitä sisään. Ei tarvinnut paljon puhua, kummallakin oli roolinsa. Sitten petivaatteet ja tyynyt ulos tuuleen, sauna lämpiämään, välillä kahvit.
Vähän pitää nöyrtyä, kun nyt otan vastaan tarjottuja kyytiapuja. Lankomies ja käly hakevat junalta ja vievät mökkirantaan ja pyhänä takaisin. Eilen tarjottiin kyyti hautausmaalle. Vein kauniit tummanpunaiset ruusut miehen haudalle ja enolle orvokit ja siitä on hyvä mieli. Voisi sitä tietysti taksia käyttää, kun ei autoa ole, mutta pitkillä matkoilla se vaihtoehto jää äkkiä kakkoseksi. Olen kiitollinen avusta. Toivottavasti voin jotenkin korvata, kun eivät kuulemma ala pimeitä taksikyytejä ajamaan.


"Ihmisen pitäisi joka päivä kuulla
ainakin yksi pieni sävelmä,
lukea hyvä runo, nähdä hieno taulu
ja jos mahdollista,
sanoa muutama järkevä sana. -Goethe"

 Eilisillan musiikkielämys oli tämä Cristoffer Strengin laulu, josta vinkin lähetti yksi blogiystävä. 

Tämän kuuluisan laulun on suomentanut ja laulanut myös Kari Tapio, mutta tässä on Reijo Ikosen laulama toinen
suomenkielinen versio.

 

Pienet isot ilot

Talo on taas järjestetty ja siistitty, tiskit tiskattu, tyttären perhe jo kotonaan. Sima ja herkut ovat kadonneet. Oli mukava perhevappu rakkaassa seurassa, oli monenlaista pientä puuhaa ja "maalaiskylpylän" vappuperinne  tälla kertaa hienossa säässä.  Joku meitä varmaan myhäillen katseli sieltä toisesta todellisuudesta.

Luonto on ihmeellinen, sen kasvuvoima on uskomaton. Joka kevät on ihme, että kaikki harmaanruskea muuttuu runsaaksi vihreäksi ja värikkääksi. Sepolla oli viime vuosien tavoitteena  havainnoida kevään tuloa, joka ennen oli mennyt ohitse. Silmätkin olivat katsoneet päänsisäisiin projekteihin. Viime keväänä hän ainakin kertoi luontohavainnoistaan.
Luonnon pienet ilot eivät oikeasti ole pieniä, vaan isoja elämän jatkumisen ja uusiutumisen voitonmerkkejä.