Palvelulinjalla

Kanniskelin ostokseni marketin aulaan. Siellä istui tai seisoskeli muutamia palveluauton kyydeissä tutun näköiseksi tulleita ikäihmisiä. Odoteltiin suuntaamme lähtevää kaupungin palveluautoa. Mieshenkilö alkoi jutella, vähitellen me muutkin. Toiset tunsivat toisensa ennestään, samalta kylältä. -On se mukava, kun tässä tapaa samalla ihmisiä ja saa vähän toimitella (jutella), kun yksin asuu, mies aloitti. Kaksi vuotta sitten kuoli emäntä, vaikka oli sovittu, että minä lähden ensin. Kyllä minä pärjään, osaan laittaa ruokaa, sängyllä maatessani jo suunnittelen mitä laittaisin, mutta hiljaista on. Olen odotellut uutta emäntää, mutta ketään ei ole tullut, ei tämäkään tässä, viitaten hymyilevään naisihmiseen. - Kukas sinä olet, saako kysyä, kysyi naishenkilö minulta. Selostin paikkani ja sukuni. Pientä juttua pidettiin yllä, kun kaikki olimme autoa odottamassa hyvissä ajoin. Ohi kulkevia tuttuja pysähtyi iloisesti tervehtimään kyliltä tulleita. Näin, että parkkipaikalla autosta astahti simpsakka luokkatoverini. Käänsin selkäni, ettei hän tuntisi minua. Yhtäkkiä tuli nimittäin kuin häpeän tunne, että kuinka minä olen näiden vanhojen ihmisten joukossa odottelemassa vanhuskyytiä.

Perille päästyäni katsoin peiliin. Hymähdys. Ei minua kukaan pitäisi siitä porukasta erottuvana. Käynhän minäkin kahdeksattakymnentä ja olen leski niinkuin he muutkin. Paremmin vain liikun kuin heistä useimmat, yleensä polvi-tai lonkkaleikatut tai leikkausta odottelevat.

Mieluummin tämän valitsen kuin auton ylläpidon ja ajamisen stressin. Kuljettaja toi raskaan kassini sisälle asti.