Joutui sisar kyllä kuuntelemaan tuskailujani omasta tulevaisuudestani: Missä asuisin, pitäisikö nyt muuttaa lähemmäs lapsia ja olla siten hyödyksi ja saada itse turvaa, mistä luopuisin - jostain kai pitää luopua tässä kolmen asunnon kuviossa - mihin kuulun, rakentuisiko muualla vielä uutta omaa elämää vai jäisikö olo uudella paikkakunnalla aivan irralliseksi. Vuosikausiahan ihmisiin tutustuminen on vienyt tällä entisellä kotiseudullakin. Yksinäisyys alkaa hiipiä todelliseksi, kun paikkakunnalla ei ole ketään läheistä ihmistä. Jos olisi, en täältä muuttoa miettisi. Vastausta näihin pitää odotella. Luotanko siihen, että elämä johdattaa vai pitääkö vain ratkaista?
Luin sisaren hyllystä löytyneestä Martti Lindqvistin kirjasta "Toivosta ja epätoivosta" ajatusta jotenkin tähän tapaan: Äkkipysähtymisen paikalla pitää tajuta, että tulevaisuus ei ole koskaan enää sama kuin ennen. Menneisyydessä ei voi elää; jos niin kuvittelee elää itsepetoksessa. Lindqvistin kirja "Kuolemaa väkevämpi", jonka hän julkaisi vain puoli vuotta vaimonsa äkkikuoleman jälkeen, on vielä kesken.
Ei ole elämä enää koskaan sama kuin ennen. Rautatieasemalla näin pariskunnan, joka oli mieheni hautajaisissa. Rouva oli tullut miestään vastaan. Hymy nousi, kun näkivät toisensa, halasivat. No, olihan minullakin sellaista liki viisikymmentä vuotta. Herra antoi, Herra otti. En itkenyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti