Pääsiäisiltana

Heräsin Torpan sängylläni, katsoin kelloa. Varttia yli seitsemän. Aamu. Eilen kello olisi ollut vasta vartin yli kuusi, ajattelin. Oli levännyt, raukea olo, lämmintä. Sitten vasta havahduin: Olin pukeissa, viltti päällä. Nythän on ilta! Olin nukkunut kaksi tuntia! Vieraitten lähdettyä olin tiskannut, hakenut pyörän varastosta ja ajanut kymmenen kilometriä. Oli aika rankka vastatuuli, sai ponnistella ylämäkeen. Sitten kävin mietiskelemässä infrapunasaunassa ja lopuksi suihkussa. Oli rento olo, tässä ja nyt, kaikki hyvin, vaikka ennen nukahtamista vähän pisaroin pois koko pääsiäisen ajan silmien takana kiertänyttä kaipausta.

Tässä ja nyt, läsnäolon voima, josta olen lueskellut Eckhart Tollen kirjoituksia. Mitä minäkään koko ajan haen tulevaisuuden ratkaisuja, ne syntynevät sitten kun on muutoksen tarve. Menneisyydestäkin tuli merkilinen vapautuksen tunne. Ehtoollispöydässä minua  ikäänkuin ensi kertaa uutena kohtasivat sanat "Sinun edestäsi annettu, sinun edestäsi vuodatettu". Voinko tosiaan uskoa kuin lapsi, että pääsiäisen ydinsanoma koskee minuakin, että voin todella jättää taakse vuosikymmeniä painaneet asiat, että kaikki on jo sovitettu! Pääsiäinen on kauan ollut minulle tärkeä aika, kärsimyksen ja ylösnousemuksen suuri, ihmistä lähelle tuleva ikuinen spektaakkeli, joka on kirvoittanut mahtavat musiikkiluomukset. Mutta tämä merkillinen ydin, sijaiskärsimys ja vapautus!

Olen tainnut tänä suruaikana saada lisää veljiä miehen veljistä ja vähän lisää lapsiakin. On kuin perhekunta olisi suurentunut, vaikka poissaolon aukko tuntui nyt erityisen suurelta. Ihana kummitytär isänsä kanssa oli viettämässä pääsiäistä kanssani. Oli vähän kuin ennen, nuorempana, kun meillä aina oli juhlapyhinä vieraita, yleensä näitä lähisukulaisia.
Juteltiin menneistä ja tulevista, muisteltiin, ajeltiin haudoille. Sisaruksen kuollessa ihminen menettää  pitkän ihmissuhteen, johon kuuluvat muistot ja vaiheet aivan pienestä asti. Se on suuri suru, jos välit ovat läheiset.

Miehen kanssa viimeistä pääsiäistä vietimme täällä kahdestaan. Lämmitettiin pihasauna, lepäiltiin, lueskeltiin, kuunneltiin pääsiäismusiikkia. Oli puhetta vieraista, mutta hän sanoi: -Ollaan vaan kahdestaan. Välillä tuntuu, että mielelläni jo astuisin sille portille, jonka takana Seppo olisi minua vastassa. Mutta en hennoisi jättää eläviä  läheisiäni vielä pitkään aikaan!

Sulavan lumen raikas tuoksu ja joutsenen töräytys tuovat kevään tuulahduksen, kun avaa ikkunan.

Iloa ja itku-unia

Miten voi yksivuotias olla niin veijari kuin pikku Ee on! Stand up- koomikon ura häämöttää. Ilmeily, virnistys, suloinen hymy, pikku temput, joilla saa aikuiset kiljahtamaan tai nauramaan. Kiljahtelua hän sai aikaan hyökkäämällä mumman varpaan kimppuun. Silmissä välähtää ennakkoidea, kun hän muistaa temppunsa seuraavana päivänä ja vilistää hampaitaan varpaita kohti. Hyväntuulista energiaa riittää ympäri taloa konttaillen. Mikä ilo, että Seppokin ehti hänet nähdä ja pitää hienon puheen Een ensimmäisissä juhlissa. Elämänsä viimeisen puheen.

Näin unta, että kuljimme pitkässä ihmisjonossa, Seppo, tytär ja minä. Se oli kuin turvapaikanhakijoiden jono kulkemassa hankalassa maastossa rajan yli. Välillä kadotin heidät ja löysin sitten istumasta penkiltä. Menin viereen seisomaan ja kysyin:- Oletko elossa vai kuollut? Hän vastasi:- No enpä oikein tiedä.Ymmärsin sen tarkoittavan, että on elossa, mutta heikossa kunnossa. Kiersin kädet hänen ympärilleen ja aloin itkeä. Seppokin itki niin että tärisi. Tytär vieressä kyynelehti myös. Siihen heräsin. Tapasimme siis kuitenkin, vaikka isoisä puuttui Een ensimmäisiltä synttäreiltä.
Seuraavaksi näin unta, että minulta irtosi hammas ja sitten lohkesi kaksi kerralla. Äiti sanoi aina, että sellainen uni tietää kuolemaa. Aina on sydämessä huoli siitä, että nuoremmilla olisi varjelus elämässään.Valo ja varjo ovat erottamattomia. Vaaleanpunaisen jälkeen tulee pian tummansinistä. Siinä oppii tarttumaan hetkeen.

Reissulissu

Läksin aamuvarhain bussilla Torpalle, kun oli niin kaunis sää ja luvassa kuutamoyö eikä ollut mitään ohjelmaa keskustassa. Veljen asiatkin tulivat taas eilen reilaan. Tyhjän bussin kuljettajan kanssa juteltiin vähän hienosta säästä ja lapsuuden hankikeleistä. Jäädessäni autosta hän toivotti: -Valoisaa päivää, henkisessäkin mielessä. Hämmästyin, sain sanotuksi: -Kiitos samoin.
Kävelin neljä kilometriä isomman tien varrelta. Tulin kotipihaan, kotiin. Lämmitin, kävin kahdessa tutussa paikassa kylässä. Toin uudet verhot, kirppikseltä tietysti. Minulla on nyt täällä vihreä kamari.

Huomenna takaisin ja junalla Helsinkiin. Seuraavan Jyväskylän käynnin liput on jo ostettu, kun VR:n lippujen muutos panee eläkeläiset ennakoimaan matkansa. Kuinkahan monessa paikassa oikein olen yöpynyt tänä vuonna?

Otin kalenterin ja laskin. Kahden ja puolen kuukauden aikana olen yöpynyt seitsemässä paikassa, osassa moneen kertaan. Pisin yhtäjaksoinen aika on kuusi päivää, lyhin yksi, vaihtoja 23. Kolmekymmentäyksi yötä virallisessa asunnossa, Torpalla siitä puolet, Jyväskylässä, Helsingissä ja parissa muussa paikassa 1-4 yötä kerrallaan. Torpalle tulen omasta aloitteesta, muualle pääosin kutsuttuna, nyt pikku Een synttäreille. Hämmästelen itsekin. Ei se ennen aivan tällaista menemistä ollut.

Kuuntelen, kun viimeiset lumikasat putoilevat kuistin katolta, katto vapautuu paineesta. Puolikuu loistaa, tähdet myös ja Sepon aurinkolyhdyt. Juttelemme kaikesta, menneestä ja nykyisestä ja varsinkin viimeisen kesän vaiheista.

Sosiaalista verkostoa

"Nyt sinut vasta noteerataan omana itsenäsi. Tähän asti on nähty vain miehesi, näkyvä hahmo. Moni on kysellyt miehesi kuolinilmoituksen jälkeen, että kuka se hänen vaimonsa on". Eräs uusi tuttava selvitti näin rooliani paikkakunnan sosiaalisessa verkostossa. Olen sulatellut tätä kommenttia pitkin eilistä iltaa. Viime aikoina minut on todella nähty toisin kuin ennen: Kirkosssa ja muissa tilaisuuksissa tulee vieruskaveri, kyytiä tarjotaan,jopa kutsutaan kotiin.
Kuitenkin olen ollut vuosia monissa piireissä, kuten kansalaisopistossa, jossa liittymä mieheeni ei ole ollut lainkaan esillä, tuskin minun omakaan henkilöllisyyteni. Voi olla, että oma käytökseni on nyt muuttunut avoimemmaksi. Minähän en ole kovin seurallinen enkä ole kaivannut lähempää tuttavuutta. Lähestyjät ovat pääosin naisleskiä, joiden suureen joukkoon nyt kuulun. Silti tuttavan analyysi sopii varmasti moniin. Eihän minua Helsingin kokkareillakaan tuntenut kukaan, jos mieheni tuli myöhemmin paikalle. Se on harmaan hiirulaisen osa.
Tilaisuuksia tällä pienellä paikkakunnalla on enemmän kuin monella muulla vastaavalla paikkakunnalla. Kaikki on lähellä ja helposti tavoitettavissa niinkuin palvelutkin. Eilen oli seurakuntatalolla Marian päivän juhla, johon oli kutsuttu turvapaikanhakijoita Kauhavan vastaanottokeskuksesta. Afganistanilainen, somalialainen ja turkkilainen äiti olivat paneelissa suomalaisen äidin kanssa. Miehiä ja runsaasti iloisesti touhuavia lapsia oli myös paikalla. Illaksi seurakunnan työntekijät olivat rakentaneet oman yhteisvastuukonsertin, jossa kaikki esiintyivät useissa eri kokoonpanoissa. Hieno suoritus! Seurakuntaväki arvosti sitä tulemalla runsaasti paikalle.
Minulle on pari ihmistä sanonut, että oli hienoa, että aloimme heti osallistua paikkakunnan tilaisuuksiin ja siten arvostimme paikallista kulttuuritarjontaa. Oma osallistuminen on yksi avain uuteen paikkakuntaan sopeutumisessa. Kuinka tärkeää minulle on se, että tunnen ihmisiä ja minua tervehditään? Kuljen tilaisuuksissa, mutta jokin vastarinta minun sisimmässäni on edelleen tätä koulukaupunkia kohtaan. Miehestäni tuli sydämestään paikkakuntalainen parissa viikossa. Minä en halunnut tänne muuttaakaan, mutta Torpan huolto ja tätini sairastuminen johtivat siihen. Veljen tilanne jatkaa linjaa.
Minulla on syrjäkyläläisen identiteetti. Haluanko nyt liittyä näihin kirkonkylän tyttöihin?

Kantaako elämä?

Palailin muutaman päivän vierailulta sisareni luo. Oli viihtyisää oleskella heidän kauniissa kulttuurikodissaan. Otimme ihanan kevättalvisen auringon vastaan lähiympäristössä retkeillen. Aamusumuista kirkastui sininen taivas. Totesimme, että on tosi mukavaa nauttia eläkeläisen vapaudesta.
Joutui sisar kyllä kuuntelemaan tuskailujani omasta tulevaisuudestani: Missä asuisin, pitäisikö nyt muuttaa lähemmäs lapsia ja olla siten hyödyksi ja saada itse turvaa, mistä luopuisin - jostain kai pitää luopua tässä kolmen asunnon kuviossa - mihin kuulun, rakentuisiko muualla vielä uutta omaa elämää vai jäisikö olo uudella paikkakunnalla aivan irralliseksi. Vuosikausiahan ihmisiin tutustuminen on vienyt tällä entisellä kotiseudullakin. Yksinäisyys alkaa hiipiä todelliseksi, kun paikkakunnalla ei ole ketään läheistä ihmistä. Jos olisi, en täältä muuttoa miettisi.  Vastausta näihin pitää odotella. Luotanko siihen, että elämä johdattaa vai pitääkö vain ratkaista?
Luin sisaren hyllystä löytyneestä Martti Lindqvistin kirjasta "Toivosta ja epätoivosta" ajatusta jotenkin tähän tapaan: Äkkipysähtymisen paikalla pitää tajuta, että tulevaisuus ei ole koskaan enää sama kuin ennen. Menneisyydessä ei voi elää; jos niin kuvittelee elää itsepetoksessa. Lindqvistin kirja "Kuolemaa väkevämpi", jonka hän julkaisi vain puoli vuotta vaimonsa äkkikuoleman jälkeen, on vielä kesken.

Ei ole elämä enää koskaan sama kuin ennen. Rautatieasemalla näin pariskunnan, joka oli mieheni hautajaisissa. Rouva oli tullut miestään vastaan. Hymy nousi, kun näkivät toisensa, halasivat. No, olihan minullakin sellaista liki viisikymmentä vuotta. Herra antoi, Herra otti. En itkenyt.

Mummankamari

Torpan tupakamari on pieni ja parisängyt täyttivät sen kovin täyteen. Olin aika ajoin suunnitellut, että toinen hyvistä, mittatilaustyönä teetetyistä runkopatjasängyistämme siirrettäisiin muualle. Saisin tilaa piirongille ja tuolille. Nyt tyttären ja lastenlasten avulla toteutettiin huonekalukierros: Minun sängynpuoliskoni kannettiin peräkamariin, josta isun (isoäiti) klaffipiironki siirtyi tupakamariin, piirongin paikalle peräkamarin peräseinälle siirtyi puusänky, puusängyn paikalle sivustalle runkopatjasänky. Leikkasin reippaasti isolla veitsellä petauspatjan paksun superlonosan kahtia, suojus jäi ehjäksi. Patjan saa takaisin kokoon, jos joku sen tarvitsee joskus.

Tupakamarissa sänky seinän viereen, piironki peräseinälle, vanha penkki ikkunan alle laskutilaksi, vintistä talvisydämeksi vanhat vällyt matoksi. Mummun Amerikantaulu sängyn päätyyn, tyttärentyttären kettutaulu seinustalle, peilin siirto piirongin yläpuolelle vaakatasoon, perhepiirin kuvat piirongin päälle. Ostettiin korit vaatekomeron päälle, jotta saatiin ompelu- ja maalaustarvikkeet siististi säilöön. Siinä on nyt sitten oikein mummankamari.Tyttären ja lasten mielestä tuli viihtyisä tila, kyllä minunkin mielestäni,väljempi ainakin.

Tupakamari, johon mennään suoraan tuvasta, on aina ollut isäntäväen makuuhuone. On se ollut aiemminkin leskenkamari, viimeksi  enoni vaimon kuoltua. Eno eleli talossa yksinään yhdeksän vuotta.
Peräkamari eli erstupa oli ennen yleensä vanhanparin tai lesken syytinkiasumus, kun talossa oli nuorempi isäntäväki. Viimeksi isu asusteli siellä leskenä kahdeksan vuotta. Minut lähetettiin hänen luokseen kesäisin. Hän keitteli takassa pataruokia. Nukuin hänen selkänsä takana puusängyssä.
Nyt peräkamari on vierashuone, sänkyhuone. Sinne tuli nyt hyvä nukkumapaikka lisää.  Siellä oli myös miehen työnurkkaus. Työpöytä koneineen ja varusteineen on paikallaan.

Ei tahtonut uni tulla uudessa järjestyksessä. Aina, kun jotain entisestä elämästämme panen poistoon, on mieli levoton ja haikea, itkuväreily lähellä pintaa. Tuntuu, että hän olisi surullinen ja pettynyt. Me nukuimme huoneessa 17 vuoden aikana. Mitä hän nyt sanoisi? Minulle tämä yhden petin järjestys on helpompi, koska sitä lämmintä kylkeä, johon aina painauduin, ei enää löydy.
Myös entiset sukupolvet kulkivat mielessäni. Isoisä sairasti ja kuoli samalla paikalla kuin missä nyt petini on. Muistan, että hän istui sängyssä ja sanoi: -Minä olen niin riskissä kunnossa että voisin syödä kapallisen kauroja. Hän oli leikkisä mies. Hänen kuollessaan olin vähän alle nelivuotias.
---
On haikea olo, kun tytär lapsineen lähti ajamaan kotiaan kohti. Oli mukava hiihtolomaviikko.  Paljukin kaivettiin lumen alta ja lämmitettiin.