Voi mikä syksyilma! Koivunoksat viuhuvat tummina taivasta vasten, sade kastelee maata ja kohisee kattoon, ilta pimenee. Päivällä tuuli kaatoi pyöräni kaupan edessä. Jää ja liukkaus tästä enää puuttuvat, että oltaisiin syvässä syksyssä. Jotenkin tämä on rauhoittava tila hehkuvan kesän jälkeen.
Olen pitänyt tänään hiljaista kotipäivää. En ole puhunut montakaan sanaa. Mies on käymässä Helsingissä.
Sain muutama viikko sitten pyynnön kirjoittaa muistelmia kahdenkymmenen vuoden takaisesta työvaiheesta, uuden toiminnan aloittamisesta Virossa. Olin sinä innolla mukana. Dokumentteja minulla ei ole tallessa, vain omat niukat kalenterimerkintäni matkoista ja muutamat työpaikkalehteen kirjoittamani lehtijutut löysin vintin kaapista. Jos olisi ollut historiantajua, olisin pitänyt päiväkirjaa. Mutta muistan kyllä tarinoita, tapahtumia, hienoja ihmisiä. Tänään viimeistelin muutaman sivun muistelukseni ja lähetin. Vastaukseksi sain kutsun ensi kesän juhliin. Oli oikeastaan mukava kaivautua tärkeiksi kokemiini aikoihin ja kahdenkymmenen vuoden takaiseen syksyyn, vaikka ensin tuntui, etten jaksa mennä viimeisten työvuosien keltaisen usvan läpi.
Kalentereita selatessani pisti silmään työmatkojen runsaus. Ei juuri ollut viikkoa, ettei olisi ollut ainakin yhtä yökuntiin reissaamista, kotimaassa tai ulkomaille. En todellakaan jaksaisi enää. Eivät ne mitään lomamatkoja olleet. On tullut muistelujen aika. On kuin perjantai-ilta työviikon jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti