Kolmen päivän lapsipesti on takana. On ollut hienoa paneutua koululaisten maailmaan jännitteineen, iloineen, harmeineen. On pohdittu riskejä, esim. mitä mahtoivat olla ne mustat karkit tai pillerit, joita jotkut vieraat pojat kiersivät tarjoilemassa ison koulun käytävällä ja aivan ilmaiseksi.
Jokaisen pitää kehittää oma selviytymisstrategiansa niihin haasteisiin, joita ympäristö ja oma persoona rakentavat. Lapsellakin voi jo olla syvällistä elämänfilosofian pohdiskelua. Neuvoja on saanut mummokin. Onneksi olen kuulemme kehittynyt yhdessä asiassa: en ole nyt tuputtanut ruokaa.
Katselen Kanavuoren profiilia ja linkkimaston vilkutusta pimentyvässä illassa, tummien pilvien ja tuulessa vinoutuneiden puiden reunustamana. Tämä on yksi kotiseutu. Huomenna juna vie Helsinkiin, pojan perheen luo, 22 vuoden kotiseudulle, joka monasti vielä on antanut tuttuuden välähdyksiä, vaikka harvoin käynkin. Torpan rauha kirkastuu näissä vaihteluissa.
Minulla on nyt kovasti ollut tarvetta olla tarpeellinen ja elää muutakin kuin vanhuselämää. On mukavaa, kun on voinut olla avuksi. Ei elämäänsä silti voi rakentaa toisten varaan. Siitä voi tulla tuppautumista. Hanki oma elämä- nimisen blogikirjoituksen kirjoitinkin jo edelliseen blogiin. Nyt ilmoittauduin neljälle kansalaisopiston kurssille.
Tulevaisuus askarruttaa. Millainen lienee maailma vaikka silloin, kun lapset
ja aikanaan lastenlapset ovat minun ikäisiäni? Uutisia kuunnellessa
askarruttavat monenlaiset isot kysymykset, kuten maailmanrauha ja
maapallon tila. Mitä, jos metaani purkautuu laajasti jäämassojen alta ilmakehään ja tekee maapallon elinkelvottomaksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti