Kiitollisuutta

Lähdettiin mökille pilkkomaan tuulen kaatama iso mänty. Mies sahasi moottorisahalla, minä kannoin pölkyt kaksitellen vajaan sadan metrin päähän  parkkipaikalle, mies halkoi kirveellä ja minä pinosin ohjeiden mukaan. Meni monta tuntia, mutta oli aika hauskaa, oli "yhteinen harrastus"  ja sauna maittoi. Klapit siirretään aikanaan saareen.
Olen kiitollinen siitä, että pystyn nyt hyvin kävelemään hankalassakin maastossa. Viime syksynä vielä kumpikin jalkateräni oli todella kipeä, "puukoniskut" herättivät yölläkin, oikea sääri oli lukossa ja särkevä ja polvi lähes taipumaton.  Kymmenen vuotta sitten leikattu isonvarpaan nivelrikkonivel oli myös aktivoitunut. Pelkkä glukosamiini ei auttanut eivätkä kipugeelit. Vanhuus on tullut, ajattelin.
Ehkä pari hierontakertaa olivat  avuksi, mutta en mennyt enempää, kun sattui niin kamalasti. Apteekin suosittelemat Arthro Plus Balans-tabletit ja  Arthro Creme nivelvoide alkoivat selvästi tehota. Oma säännöllinen venyttely fysioterapeutin ohjeiden mukaan ja infrapunasauna auttoivat myös. Infrapunahoito lievittää selvästi kipuja. Kerron siksi, että joku muukin voisi saada vinkkiä nivelrikko- ja muihin kipuihin. En lenkkeile nytkään enkä varsinkaan asfaltilla, mutta hyötyliikunta sujuu hyvin. Oikea polvi ei kyllä mene täyteen kyykkyyn.
Olen huomannut, että joidenkin mielestä tällaisesta tekemisestä kertominen on kerskailua, mutta minusta se on kiitollisuutta. Nyt tietää, että mikään ei ole itsestään selvää. Eihän työmäärä nyt tietysti nuorempien mielestä olisi edes mainitsemisen arvoinen, mutta meillä ikäihmisillä on jo omat mittarit!

Monena edellisenä vuonna saarimökkimme on ventsialaisten aikaan ollut nuoremman polven hallussa. Hämmästyin nyt  ilotulitusten pauketta joka suunnalta, kun en ollut sitä aiemmin kuullut. Olimme kuin tykistökeskityksessä.  Joutsenet tulivat esiin vasta seuraavana päivänä. Meille riittivät roihut rantakivillä. En silti paheksu ilotulituksia. Saa näillä hiljaisilla järvillä  joskus olla ääntä ja väriä. Ja olihan meillä aurinkoinen kesä!

Sienitarina: mihin sienestys voi johtaa

Ensiksi pari sanaa Helsingissä käynnistä. En muistanut, miten tiheä on rautatieaseman perjantairuuhka kello viisi. Se on yleisin maalaisen Helsinkikokemus. On siellä onneksi aivan toisenlaistakin. Pojan nykyisen kodin lähellä on uimarantoja ja jopa luonnonsuojelumetsä pitkospuineen. Ja meri, joka ajellessamme  välkkyi tyynenä ja näytti kirkkojen silhuetit mereltä päin. Muistelimme, että poikaa kuljeteltiin vauvana vaunuissa samoilla Laajasalon rannoilla. Hän on palannut kotiseudulleen.

Kotiin palattua teki heti mieli taas mennä mustikkakallioille. Minua metsänhaltijoiden suosikkia tuli vastaan uusi marjapaikka. Ylikypsiä jo, mutta soseena ja kanelilla maustettuna oikein hyvää. Sieniä oli nyt niin paljon, että sinistä hakeva silmänikin ne huomasi.

Marjastus on oikeastaan mietiskelyä, mindfulnes- harjoitusta, jossa ihminen on verkkaisesti läsnä tekemisessään ja  ympäristössään. Nyt kuitenkin sienet veivät ajatukseni liki neljänkymmenen vuoden taakse Laukaan aikoihin.

Me emme kumpikaan olleet tottuneet sieniin. Ei sitä lehmänruokaa meillä Pohjanmaalla kerätty. Teki mieli oppia tuntemaan ja käyttämään niitä. Oppaaksi ilmoittautui perhetuttu, joka eronsa jälkeen mielellään tuli pienen tyttärensä kanssa meille viikonlopuiksi, kun hänellä oli hoitovuoro. Hän toi tullessaan aina pari pulloa valkoviiniä, koska ei osannut ajatella viikonloppua ilman niitä. Olimme vähän tukiperheenä, koska lapsella oli varmaan mukavampi olla meillä kuin olla kahdestaan ryypiskelevän isänsä kanssa.

Viinipulloista ja sienistä oli huomattavia seurauksia.

Lapset, varsinkin  poika huolestuivat ja ahdistuivat pulloista. He eivät olleet koskaan nähneet meidän ottavan alkoholia. Tuleeko teistä nyt juoppoja, niinkuin ne linja-autoaseman tyypit? Selitimme, että ei tule, otamme vain vähän. Eräs sukulainen oli nähnyt tyhjiä pulloja nurkkakaapin lattialla ja kertonut isoisälle. Tämä hurskas, raitis mies huolestui myös ja  rukoili puolestamme, mutta ei sanonut meille koskaan mitään. Kuulimme asiasta kolmannelta henkilöltä.

Lapset eivät sietäneet sienikastiketta. Koetin ujuttaa sieniä lihapulliin tai lihapataan, mikä herätti lapsissa ainaisen epäluulon: Onko tähän piilotettu sieniä?
Olimme vieraisilla ystäväperheessä. Alkuruokana oli kermaista, hyvää sienikeittoa. Poika tuli heti sairaaksi, kun kuuli asiasta. Hän meni sohvalle sairastamaan, ainakin sienikeiton ajaksi. Itse olen unohtanut tyttären kohdan. Hän muistaa, että olin tehnyt jalon teon. Isäntäväen huomaamatta olin vaihtanut lautasia  ja syönyt tyhjäksi hänenkin lautasensa.

Näistä syistä meidän sieniretkemme loppuivat eikä meistä tullut alkoholistejakaan. Lasten luottamus palasi. Minä en enää tunne muita sieniä kuin kantarellit. Ehkä nämä näkemäni olivat enimmäkseen haperoita ja tatteja.

Mutta poika syö nykyään mukisematta sieniruokia, kun avovaimo laittaa!

Nuoren polven elämässä

Kolmen päivän lapsipesti on takana. On ollut hienoa paneutua koululaisten maailmaan jännitteineen, iloineen, harmeineen. On pohdittu riskejä, esim. mitä mahtoivat olla ne mustat karkit tai pillerit, joita jotkut vieraat pojat kiersivät tarjoilemassa ison koulun käytävällä ja aivan ilmaiseksi.
Jokaisen pitää kehittää oma selviytymisstrategiansa niihin haasteisiin, joita ympäristö ja oma persoona rakentavat. Lapsellakin voi jo olla syvällistä elämänfilosofian pohdiskelua. Neuvoja on saanut mummokin. Onneksi olen kuulemme kehittynyt yhdessä asiassa: en ole nyt tuputtanut ruokaa.

Katselen Kanavuoren profiilia ja linkkimaston vilkutusta pimentyvässä illassa, tummien pilvien ja tuulessa vinoutuneiden puiden reunustamana. Tämä on yksi kotiseutu. Huomenna juna vie Helsinkiin, pojan perheen luo, 22 vuoden kotiseudulle, joka monasti vielä on antanut tuttuuden välähdyksiä, vaikka harvoin käynkin. Torpan rauha kirkastuu näissä vaihteluissa.

Minulla on nyt kovasti ollut tarvetta olla tarpeellinen ja elää muutakin kuin vanhuselämää. On mukavaa, kun on voinut olla avuksi.  Ei elämäänsä silti voi rakentaa toisten varaan. Siitä voi tulla tuppautumista. Hanki oma elämä- nimisen blogikirjoituksen kirjoitinkin jo edelliseen blogiin. Nyt ilmoittauduin neljälle kansalaisopiston kurssille.

Tulevaisuus askarruttaa. Millainen lienee maailma vaikka silloin, kun lapset ja aikanaan lastenlapset ovat minun ikäisiäni? Uutisia kuunnellessa askarruttavat monenlaiset isot kysymykset, kuten maailmanrauha ja maapallon tila. Mitä, jos metaani purkautuu laajasti jäämassojen alta ilmakehään ja tekee maapallon elinkelvottomaksi?

Matalaa lepoa

Viileämpi sää tuntui sisälläkin. Tein puuhellaan tulen pitkästä aikaa. Tuttu lämpö levisi tupaan. Nukahdin kahdeksi tunniksi! Olen taas nukkunut hatarasti. Viime yönä uni karkasi pitkäksi aikaa. Nyt nukkuu vuorostaan kamarin sängyllä mies, joka on myös nukkunut huonosti viikon.  Tilanne on sama kuin heinäkuun puolivälissä, kun sään muutos toi unet takaisin. Hellekesä oli hienoa, mutta elimistömme  tuntuu kaipaavan matalapainetta ja viileyttä, tuulen kohahtelua, sateen ropinaa kattoon, laskevaa kuuta. Taidamme olla yhä enemmän osa luontoa.

Marjayllätys voi tosiaankin olla harvinaisen jälkikukinnan satoa. Löysin ilmiöstä uutisia ja blogimainintoja.
Viinimarjat ja vadelmat  on poimittu, sipulit nostettu kuivumaan, viimeisistä raparperinvarsista ja kurpitsasta tehty hilloa. Luomuporkkanoita vien huomenna lastenlapsille. Hellekesä oli juhlaa, mutta tämä alkusyksyn arki on kotoista ja tuttua.

Marjayllätys

Kaunis, raikas syksynsävyinen lauantaiaamu houkutteli lähtemään marjanoukkuri kädessä katselemaan, löytyisikö lähikallioilta edes hiukan mustikkaa. Olen käynyt siellä heinäkuussa, mutta tänä vuonna ei näyttänyt olevan juuri mitään. Kalliot ovat kauniit jäkäläkalliot, joiden lomassa on mustikanvarpuisia notkelmia. Siellä on mukava kuljeskella marjattakin. Yllätyin suuresti, kun mustikkaa alkoi näkyä. Sitä oli myös niillä paikoilla, jotka olin todennut tyhjiksi, samoin kuin muutkin paikalla kävijät.  Onko tämä jotain myöhäisempää kukintaa ja satoa? Voisiko sellaista olla? Mustikansinisen määrässä on jokin raja, joka laukaisee poimimisvietin. Nyt se ylittyi, vaikka valtavan runsaasti marjaa ei ollut. Se oli kuitenkin kypsää ja erottui hyvin kellastuvista lehdistä. Hain kotoa sankoja. Sain ehkä 14 -15 litraa, enempää en jaksanut.

Mustikat jäähtymässä

Alkoi kuulua pientä surinaa ja tuntua törmäilyä ja sitten  kutinaa tukanjuuressa. Hirvikärpäset ovat tulleet! En ole ennen hirvikärpästen seurassa mustikkaa poiminut.
Mies perkasi marjat, minä laitoin pusseihin. Vahingossa ostetuille desin minigripeille tuli käyttöä. Siinä on sopiva kerta-annos.
Oi kun raukaisee mukavasti!  Niinkuin olisi oikein jotain tehnyt. Infrapunasauna rentoutti särkevää selkää.

Syksyn marjoja

Puuhellan kesää

Syyskauteen

Syksy kysyy vieläkin olemisten raameja. Koulu ja työelämä ovat piirtäneet syyskauden mielenpohjaan uusien alkujen aikana. Vuosi voisi oikeastaan vaihtuakin syksyllä. Tänä vuonna olen aivan tasapainoisella mielellä. Aion ilmoittautua monellekin kansalaisopiston kurssille ja alkaa taas olla säännöllisesti kirpputorilla. Eläkeajan alussa en halunnut mitään sitovaa. Nyt voi elämää jäsentävää ohjelmaa ollakin. Eräällä toisella tuntemallani eläkeläisellä on vuorostaan oleminen enemmän hakusassa. Henkinen eläkkeelle siirtyminen voi tapahtua vasta vuosia ulkoisen siirtymisen jälkeen. Se vaatii muutosta työminuudesta johonkin epämääräisempään minuuteen ja luvan antoa olemisen vapauteen. Voisi se vapaus merkitä mitään tekemättömyyttäkin, jos se on ollut haaveena, mutta harvempi kestää totaalista laiskottelua kovin pitkään. Useimmista meistä on mukava tehdä jotain ja olla hyödyksikin, vaikka tunnustuksen saamisen tarve ei tekemisiä ohjaisikaan. Sitä paitsi, elämä itse tuppaa järjestämään ohjelmaa hakemattakin.

Tällä hetkellä yritän olla hyödyksi lastenlasten koulun alotuksessa, kun iltapäiväkerhoja ei heillä enää ole. Uudet tilanteet jännittävät ja innostavat.

Minua ovat isot koulunpihat hirvittäneet jo vuosia, kun tietää millaisia keskinäisen mittaamisen kenttiä ne ovat. Sille jolla ei ole hyviä sosiaalisia taitoja, vankkaa kaveripiiriä ympärillään ja vahvaa itsetuntoa sisimmässään, ne voivat olla koko elämää värittäviä syrjimisen ja alistamisen miinakenttiä. Kaikenlainen erilaisuus yksinäistää. Leimaaminen ja koston kierteet ulottuvat koulun ulkopuolellekin sosiaalisessa mediassa tai harrastuksissa. Eilen bussissa kaksi poikaa huomasi tuntemansa pojan istumassa bussipysäkin penkillä. Oli ikävä katsoa sitä virnuilua ja kommentteja - mitä se tuolla skitsoilee - millä tätä rauhassa yksinään istuvaa poikaa bussista katseltiin. Pelko ja paha mieli haittaavat kouluun ja harrastuksiin keskittymistä. Pitää olla todella vahva, että ylpeänä säilyttää erityislaatunsa, vaikka se aiheuttaa pilkkaa. Toivoisi jokaiselle reppu selässä koulun pihaan tallustavalle kannustavia ja välittäviä aikuisia ja hyviä kavereita, ainakin muutaman.

Osoittaa ihmisyyttään

Aamupäivällä soi puhelin ja siellä oli entinen kotikylän tyttö, joka kertoi seuraavansa blogiani. En sitä tiennytkään. Hänellä oli hyvää palautetta sanottavana. Tärkeä oli lause, minkä hän sanoi veljestäni. - Hän antaa ihmisille mahdollisuuden osoittaa ihmisyyttään.

Siinä lauseessa on miettimistä, erityisesti minulle. Ihmisyyteen kuuluu monenlaista: Välittämistä, myötätuntoa, vaivannäköä, viitsimistä, vaihtuvia tunnetiloja katkeruudesta kiitollisuuteen, rajojen pitoa, ymmärrykseen pyrkimistä, itsekkyyden ja laiskuuden voittamista, myös tarpeellisuuden kokemusta, osaamista ja oppimista, oman ja toisen elämän arvoa ja merkitystä, kohtalon ja ahdingon jakamista, lohdutusta, rukousta.  Lähiomaisten ja avustajan lisäksi ainakin parikymmentä ihmistä käy säännöllisesti häntä tapaamassa, useimmiten kyllä veljen kiireellä kutsumana, mutta esteensä voittaen. Muistelevat, kuuntelevat, monet rukoilevat ja veisaavat hänen kanssaan, yksi leikkaa tukan, kaikki venyttävät jäykistyviä jalkoja, joskus vievät ulos, lähtevät roskapussi kädessään. Osoittavat ihmisyyttä.

Kuuman päivän ilta

Itselle aina ihana sielunmaisema, kaikissa valoissa, nyt taas muistojen joukossa. Punaisesta siniseen, jangista jiniin. Lukuhetkinä mökkihyllyn aarteita: Pearl.S.Buckin viehättävä Naisten piha vanhassa Kiinassa.

Hellettä saaressa

Kyllä lienee uskottava, että ilmasto on ainakin lyhyellä aikavälillä lämmennyt, mistä johtuneekin. Ensimmäiset kymmenen mökkivuotta, alkaen kesästä  1987, olivat tuulisia ja viileitä. Vuosi 1987 onkin tilastojen mukaan viime vuosisadan alusta laskien viidenneksi kylmin. Muistan, että mittarissa oli tyypillisesti 11 astetta ja satoi usein. Vasta kesällä 1997 tarkeni makailla riippumatossa ilman takkeja ja peittoja.  Järven aavalta puhalsi aiemmin aina tuuli, niin ettei ulkona ollut kiva istuskella iltaa tai syödä. Jotkut poikkeukset jäivät mieleen, kun niitä hehkutin päiväkirjassa. Silti mökillä oltiin ennen koko loma ja kesän viikonloput. Me maalaissieluiset pakenimme Helsingistä lapsuuden elementtien piiriin. Lapsuuden kesät olivat toki aina lämpimiä, kun juostiin monta kertaa päivässä Putusenrantaan!  Nyt on sää kuin Patmoksen ihanalla saarella syyskuussa 2007, yli kolmekymmentä koko päivän.

Vauhtia muori!

Viime aikoina on esitetty useitakin tutkimuksia, joiden mukaan lyhyt intervallityyppinen treenaus nostaa kuntoa tai laihduttaa yhtä hyvin tai paremminkin kuin pitkäkestoinen raataminen. Muutama minuutti kuntopyörää päivässä täysin palkein tai jopa parinkymmenen sekunnin maksimipainallus muutamin toistoin olisi hyödyksi.
Monina iltoina helteen laannuttua olen lähtenyt pyöräilemään kylätielle. Tasaisen poljeskelun sijaan olen muutamana iltana tehnyt etenkin vastamäissä spurtteja eli polkenut niin kovaa kuin pyörästä lähtee, sitten taas rauhallista tahtia. Hiki nousee otsaan ja hengitys syvenee, kroppa imee happea. Se on hauskaa! Tuntuu että elää ja nuortuu ja kunto on kohenee, kun isoin mäkikin nousee keskivaihteella. Viljapellot tuoksuvat ilta-auringossa.
Luin joskus, että vanheneville aivoille tekee kiireen säpinä joskus hyvää, vaikka myöhästymisen vaara bussista tai tilaisuudesta. Aivojen hälytystila ravistaa eloon. Siis joskus ja jos toimintakyky sen kestää.
Hiljainen hyssyttely, ylivarovainen hiippailu ja murehtiminen hyydyttävät ennenaikaisesti. Pannaan siis joskus vauhtia töppöseen! Voi se olla kyllä hassu näky, kun muori painaa kylätietä musta liivi takana liehuen, välillä tavallisesti ja sitten yhtäkkiä kuin takaa-ajettuna. Mikä sille nyt tuli, ihmetellee ikkunasta-katsoja.