Sellaisesta huoneesta löytyi veljelle hoitopaikka kotikunnan vuodeosastolta ennen juhannusta. Erityispatjaa ei sairaalassa ollut, mutta palvelukodin sänky kuljetettiin paikalle. Veli oli viimeksi käydessäni melkein tyytyväisen oloinen. On yhdenhengen huone, ainakin toistaiseksi, televisio ja jalkapallokisat, lehtiä tuodaan, vieraita on kulkenut häntä katsomassa. Palvelutalossa olisi yksinäisempää. Ikkunasta näkyy liikennettä, puita ja taloja. Lääkäri oli käydessään jutellut pelkästään urheilusta. Sain puhutuksi hänelle fysioterapiaa. Muutoin jalat jäisivät piankin koukkuasentoon, niinkuin hän kylkiasennossa enimmäkseen on. Viisi viikkoa vielä on kylkimakuuta. Siihen mahtuu monelaista mielialaa. Kaikessa on riippuvainen toisten avusta. Jos lehti putoaa lattialle, et saa sitä otetuksi. Jos käännetään vasemmalle kyljelle, et saa otetuksi juomamukia selkäsi takaa etkä painetuksi hälytyspainiketta. Se on kovaa kärsivällisyyskoulua.
Mikähän minua vaivaa? Ei huvita oikein mikään. Niinkuin vain odottaisi jotain. Onkohan se tuo äkkiä koputusaraksi tulleen etuhampaan tulevaisuus? Kaksi ja puoli vuotta sitten vastaava tilanne johti kovaan kipuun ja lopulta hampaan poistoon. Syynä oli juurihoidetun hampaan pohjalle tullut tulehduspesäke. Ei nyt sopisi sellainen, kun on yhtä ja toista muuta ohjelmaa lähiviikkojen aikana. Mistä näitä tulehduksiakin oikein syntyy?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti