"Hoida heitä, auta mua"

Kirkko oli aivan täynnä "Polvesta polveen"- virsikuvaelman ensiesityksessä. Kirsti Manninen on kirjoittanut palan körttiläisyyden, Malmivaarojen ja satavuotiaan Karhunmäen kristillisen opiston perustamishistoriaa virsikuvaelmaksi. Esittäjät olivat paikallisia ja hyvin hoitivat roolinsa. Kannattaa tutustua ohjelmalehtisessä olevaan sukupolvikaavioon, jotta tunnistaa kolmen polven henkilöt lyhyistä tilannevälähdyksistä. Niilo Kustaa, Wilhelmi ja Väinö Malmivaaran virret kuljettivat esitystä. Wilhelmi Malmivaaran toisen vaimon Hilman äiti on kotoisin tästä samasta tuvasta, jossa nyt kirjoitan. Kirsti Manniselle oli muodostunut käsitys, että körttiläisyydessä on keskeistä huoli seuraavasta sukupolvesta, jota on lempeästi ja kauaskantoisen kärsivällisesti  kannustettava hengelliselle tielle. Näytelmä esitetään vielä useaan kertaan herättäjäjuhlaviikolla.

Erityisen sävyn tilaisuudelle antoi se harvinaisuus, että lapsenlapset olivat mukanamme kirkossa. Meidän molempien sukuja on polvesta polveen kantanut kristillinen vakaumus. Meidän perheessämme ja kasvatuksessamme se ei aina ole ollut vahvalla sijalla. Esityksen lopussa tumman körttikansan mukaan tuli kuusikymmenluvun pallomekkotyttöjä ja lopuksi tämän hetken kännykkänuorisoa. Yhdessä veisattiin seisten "Herraa hyvää kiittäkää" ja minua alkoi kovasti itkettää. Ehkä joku siemen jää itämään.

Kesäkäsityö

Tulin ostaneeksi kirpputorilta kassillisen lankakeriä. Vasta kotona huomasin, että ne olivat polyakryyliä. Voisi niistä tehdä vaikka puseroita, mutta en nyt sellaiseen ryhtynyt, on kovin kirkkaat väritkin. Sain yhtäkkiä erityisen tuntemusviestin ja inspiraation tehdä  erikokoisia pehmeitä pikku peittoja tai alustoita tai suojia. Jos ei niille tule käyttöä, vien kirpputorille. Kesällä en yleensä tee mitään käsitöitä, mutta tämä virkkaus on mukava ottaa käteen, kun istahtaa keinutuoliin. Joka askaren välissähän siihen tulee istahdetuksi.

Lisäys myöhemmin: Yhdeksän kuukauden kuluttua tästä päiväyksestä syntyi perhepiiriin tyttö, kaksi viikkoa yliaikaisena.

Tarkkailuhuoneessa

Sellaisesta huoneesta löytyi veljelle hoitopaikka kotikunnan vuodeosastolta ennen juhannusta. Erityispatjaa ei sairaalassa ollut, mutta palvelukodin sänky kuljetettiin paikalle. Veli oli viimeksi käydessäni melkein tyytyväisen oloinen. On yhdenhengen huone, ainakin toistaiseksi, televisio ja jalkapallokisat, lehtiä tuodaan, vieraita on kulkenut häntä katsomassa. Palvelutalossa olisi yksinäisempää. Ikkunasta näkyy liikennettä, puita ja taloja. Lääkäri oli käydessään jutellut pelkästään urheilusta. Sain puhutuksi hänelle fysioterapiaa. Muutoin jalat jäisivät piankin koukkuasentoon, niinkuin hän kylkiasennossa enimmäkseen on. Viisi viikkoa vielä on kylkimakuuta. Siihen mahtuu monelaista mielialaa. Kaikessa on riippuvainen toisten avusta. Jos lehti putoaa lattialle, et saa sitä otetuksi. Jos käännetään vasemmalle kyljelle, et saa otetuksi juomamukia selkäsi takaa etkä painetuksi hälytyspainiketta. Se on kovaa kärsivällisyyskoulua.

Mikähän minua vaivaa? Ei huvita oikein mikään. Niinkuin vain odottaisi jotain. Onkohan se tuo äkkiä koputusaraksi tulleen etuhampaan tulevaisuus? Kaksi ja puoli vuotta sitten vastaava tilanne johti kovaan kipuun ja lopulta hampaan poistoon. Syynä oli juurihoidetun hampaan pohjalle tullut tulehduspesäke. Ei nyt sopisi sellainen, kun on yhtä ja toista muuta ohjelmaa lähiviikkojen aikana. Mistä näitä tulehduksiakin oikein syntyy?

Juhannuspyhien iloksi

Mökkinaapuri antoi vaaleanpunaista juhannusruusua tai suviruusua.

Aivan koko aikaa ei satanut tai tuullut.

Sairaalan huoneessa

Veljen haavaleikkaus on onnistunut kuulemma hyvin. Ihoa on venytetty haavan peitteeksi, ei ole tehty ihonsiirrettä. Nyt on tärkeätä, että hoidetaan huolella ja pysytään kylkimakuulla kuusi viikkoa. Veli oli petillään vielä aivan rauhallisella mielellä ja jäi lukemaan päivän lehtiä. Asettelin pikkutarvikkeita ja juotavaa käden ulottuville sairaalapöydälle. Toivottavasti niitä nostellaan toisella puolella olevalle pöydälle,  kun hänet käännetään toiselle kyljelle, muutoin hän ei saa radiota tai kaukosäädintä käsiinsä. Jalkapallon katsominen on hänelläkin ohjelmassa yömyöhään. Vetosin osaston toimistossa parhaani mukaan, että hän saisi olla juhannuksen yli keskussairaalan hyvässä hoidossa. Ei  luvattu mitään, kun täyttä on sielläkin. Oman paikkakunnan viranhaltijoilla on menossa kaikkien henkilöstöryhmien lomautus ja sairaanhoidon supistukset. Voin arvata, minkä reaktion paikkakunnan sairaalassa tulee herättämään tieto kuuden viikon raskashoitoisesta, liikuntakyvyttömästä potilaasta.
Kylmä, puuskainen Jäämeren tuuli ravisuttelee puita ja pensaita ja laineittaa lakeuden viljapeltoja kuin järven aalloiksi.  Erikoinen juhannusviikko. Pitää tehdä tulta hellanpesään.

Myrsky-yötä

Puut huojahtelevat edestakaisin kovan tuulen kourissa, vuoden valoisamman ajan ilta on pimeä, on kuin kesä olisi mennyt.
Veljeni on järkyttynyt, hermostunut, ärjähteli minulle laskuista ja soratien pätkästä, kun vein häntä fysioterapiaan. Sunnuntaina hänen pitää mennä keskussairaalaan, jossa plastiikkakirurgin on  maanantaina tarkoitus leikkauksella korjata hänen edelleen avointa ja vuotavaa ontelohaavaansa. Onnettomuudessa murskautuneen häntäluun sirpaleet ovat sen puhkaisseet. Sairaalamakuuta on tulossa kuusi viikkoa keskellä kesää ja pesäpallokautta, hänen ilonaihettaan, jossa hän hetkeksi unohtaa vammansa. Palvelukodin johtaja on myös kertonut hänelle, että yrittävät saada hänelle toisen asuinpaikan vanhustenhuollon puolelta. Veli on kotiutunut hyvin keskustan kaksioonsa, josta on lyhyt matka joka paikkaan. Hän ei ole itse kertonut meille sisarilleen kummastakaan asiasta. Yritin jotain lohduttavaa haavan paranemisesta,  mutta ei onnistunut.
Auringonpaisteinen lapsiviikko oli elämän kirkasta raitaa. Eihän minulla ole mitään hätää, kun maton värit vaihtelevat, tumma kirkastaa valoisia. Millä elää ja mihin uskoa silloin, kun värit ovat vain mustaa ja harmaata ja ohutkin keltaraidan kude loppuu?

Saareen

Täällä se taas odotti, tämä päilyvä vesi, joka välillä on ollut jäässä meidän sitä näkemättämme. Kaikki muukin on ollut jäässä. Hammastahna ja astianpesuaine jatkavat kuitenkin käytössä kuin ei talvea olisi ollutkaan välissä. Joutsenet toitottivat tervetuloa, kun käännettiin venettä talviteloilta. Tultiin lastenlasten ja kimpssujen kanssa saareen. Tuli vähän hässäkkää, kun yhtä aikaa piti pystyttää raskasta uutta laituria riskin sukulaispojan avulla, etsiä työkaluja,  laittaa petivaatteet tuulettumaan ja huiskia lehtioksilla hämähäkinverkkoja ja saada kaasulaitteet toimimaan sekä saada ruokaa ja kahviakin pöytään. Nyt on rauha maassa. Vesi kimmeltää, lapsenlapset lukevat vanhaa Mustanaamiota, kohta laitetaan sauna lämpenemään, vesivimmellys alkaa rannoilla pitkän hiljaisuuden jälkeen. Västäräkki hyppelee levottomana oven lähellä. Se on ehtinyt tehdä pesänsä eturäystään alle. Parin päivän päästä se saa taas pesimärauhansa.

Energiakentässä

On se hauskaa, että on myös päiviä, jolloin ei ehdi koko päivää nettiä selailemaan! Lastenlapset ovat hoidossamme viikon. He ovat hyvässä ja helpossa iässä, omatoimisia ja reippaita. He tulivat kahdestaan junalla. He halusivat nukkua vinttikamarissa.

Eilen olimme Poverparkin huvipuistossa. Lapset menivät tuntikausia riemuissaan laitteesta toiseen, me vain istuksimme ja katselimme. Kun tultiin kotiin, me olimme niin väsyksissä, että nukahdimme kumpikin sängylle. Lapset eivät olleet moksiskaan. Taidamme me aika vanhoja olla.

Vierastyöläisenä

Norjan matka nosti mieleen lukioaikaiset kesätyöt Tukholmassa ja suhteen ruotsin kieleen. Kyse on kuusikymmenluvusta. Minulle tuli kova halu oppia vieraita kieliä, kun opettajan luona kuulin televisiosta kieliä. Silloin koko kulmakunta meni iltaisin opettajan asuntoon uutta ihmettä katsomaan. Kotiin kävellessäni sopotin tekokieltä riihen kulmalla. Kohta oppikoulun toisella luokalla löysin kirjeenvaihtokaverin, ruotsalaisen tytön, ja kirjoittelimme koko kouluajan. Pakkoruotsista ei ollut häivääkään, pikemmin kieli oli minulle mahdollinen portti maailmalle. Varakkaimmat menivät kyllä kesällä esim. Saksaan, mutta sieltä ei saanut kunnon palkkaa. Ruotsin mahdollisuuksista kuulin kavereilta. Lukioaikana olin ensin Uumajassa kotiapulaisena ja sitten kahtena kesänä Tukholmassa vanhainkotien sairasosastoilla. Ruotsalaistytöt eivät halunneet mummojen pyllyjä pyyhkiä, mutta meille suomalaistytöille se sopi ja saimme työpaikkoja. Vanhainkodit olivat kalliita yksityisiä laitoksia, mutta kummassakin oli vain yksi koulutettu sairaanhoitaja. Me muut olimme koululaisia. Yksi neuvoi panemaan makuuhaavaan voidetta, toinen talkkia.Työ oli aika raskasta, kiireisiä aamuvuoroja ulostuttamisineen, siivousta, syöttämistä. Tein yövuorojakin yksin. Mummot tykkäsivät meistä suomalaisista. Olimme ystävällisiä ja kilttejä heille, kerroimme treffeistämme,  he muistelivat menneitään, ne jotka puhuivat. Muistan vieläkin rouva Martinsonin, joka antoi minulle keittiötarvikkeita kaapistaan, kun olin syksyllä menossa vuokra-asuntoon asumaan. Palkalla pärjäsi nuukasti  eläen melkein koko talven.
Ruotsiin meno oli seikkailua, kun en ollut ennen matkustellut kotipitäjää kauemmas. Olin niin ujo, etten uskaltanut mennä laivan kahvilaan, kun en tiennyt miten siellä toimitaan. Laivalla jo tuli tuttuja ja osoitteita vaihdeltiin. Kirjeenvaihtokavereita oli välillä paljonkin. Uumajassa uutta oli jopa puhelimeen vastaaminen. Muistan numeron vieläkin: Ett nie sex sex åtta. Tukholmassa työpaikkojen osoitteet olivat Mosebacketorg 4 ja Danvikshem, Nacka 5. Edellinen on vanhankaupungin kupeessa, toinen  entinen luostarimiljöö puutarhoineen. Kieltä oppi lasten ja vanhusten kanssa. Suomalaisen seurakunnan kesäkoti oli tärkeä vapaa- ajanviettopaikka.
Muistoissani nämä kesät ovat parasta nuoruuttani. Oli paljon uusia asioita, oppimista, alkuväsymisen jälkeen pärjäämisen tuntua, rohkeutta, seikkailua, ystäviä. Ehkä ruotsalaiset nuoret olivat koppavia, mutta emme paljon sellaisia tavanneet. En kokenut väheksyntää. Kun oli ahkera ja ystävällinen, sai kiitosta. Toivottavasti tämän päivän vierastyöläisillä on samoin.

Föreningen Norden

Harjoitimme taas neljän päivän ajan pohjoismaista ystävyyttä. Tällä kertaa kutsujana oli Norjan yhdistys Sörumissa lähellä Osloa. Me majailimme kolme yötä yksin asuvan näkövammaisen naisihmisen isossa omakotitalossa, jossa ruohonleikkurirobotti James kulki itsekseen pitkin suuria pihoja. Naapuritalossa asuva suomalainen ponteva rouva oli apuna. Ohjelmaa oli runsaasti joka päivälle - Norjan perustuslain 200-vuotisjuhlaa, kaupungin vastaanotto, kirkkoja, metallijätteenkeräystehdas, taiteilijan talo ja niin edelleen. Sörumissa 25 % vanhuksista saa hyvän ympärivuorokautisen hoitopaikan, siis laitospaikan. Vastaava luku Suomen suunnitelmissa on 3 %. Norjalaisten mielestä vanhukset ansaitsevat hyvän ja turvallisen hoivan. Heillä on siihen varaa, meillä ei.
Kuulimme esitelmän ja Oslon  hienossa tuomiokirkossa saarnan pyhiinvaelluksesta. Trondheim on Norjan pyhiinvaelluskohde. Ryhmä lähti kirkon pihasta ensimmäiselle etapille. Tanskan retkellä viime syksynä meille näytettiin pyhiinvaellusmajatalo. Näistä Pohjolan pyhiinvaellusreiteistä en ole aiemmin tiennyt mitään. Viimeisenä iltana oli hauskat grillijuhlat, jossa me suomalaisetkin  esitimme kansanlauluja. Norjan ja tanskan ymmärrys takkuaa, mutta ruotsia olen lukioaikojen kesätöissä Tukholmassa oppinut  aika hyvinkin. En ole sen jälkeen kuitenkaan missään ruotsia tarvinnut. Tällä kielikylpyajalla jo tuntui, että se voisi elpyä vielä hyvinkin, jos vain tarvetta olisi.

Ihmiset ja maisemat, ne aina ovat minulle tärkeimmät. Iltateepöydässä kerroimme itsestämme ja jaoimme syviäkin kokemuksia. Joidenkin kanssa se vain tapahtuu. Kumpuilevat peltomaisemat, vuolaat joet ja kosket, kukkivat puut ja hieno auringonpaiste koko ajan virkistivät mieltä. Oslon oopperatalon käveltävä marmorikatto toi mieleen Jerusalemin ihanat marmorikadut.