Elämän räsymatto jatkaa kutoutumistaan niin kauan kuin päiviä riittää. Kukaan ei osaa ennustaa, minkä värisiä raitoja mattoomme tulee. Ajan mittaan siihen tulee sekä kirkkaita ilon ja tummia surun sävyjä. Jonkinlaisena loimena tässä matossa kulkevat oma ikääntyminen ja sairauden kosketus, veljen vammautuminen ja sitten puolison kuolema, surusaatto. On tärkeätä olla kiitollinen siitä, mitä nyt ja vielä on ja oppia iloitsemaan myös siitä, mitä on ollut.
keskiviikko 7. toukokuuta 2014
Perheviikonlopun jälkeen
Talon tyhjentyessä kaikista harvinaisista äänistä ja liikkeistä hiljenee omakin koneisto. Jonkun ponnistuksen jälkeen iskee minulle suurin väsymys seuraavana päivänä, olen sen jo oppinut. Ikääntyessä miettii monissa tilanteissa, olenko laiska, eikö minua huvita, eikö kiinnosta, eikö minun tarvitse - vai olenko väsynyt. Nyt ainakin oli helppo sanoa, että väsyttää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti