Kai tässä loppuajat lähestyvät, kun mieli liikkuu yli kuudenkymmenen vuoden takana, tyhjilleen jääneen kotimökin tantereilla. Tuossa minä olen taas matalan navettarakennuksen katolla. Sieltä avautui avara maailma järvelle asti. Kun olin nelivuotias, huomasi ohipyöräilevä Olavi minut ja meni tupaan ilmoittamaan: - Teijän kersa on katolla! Siitä tuli hässäkkää, että kuinka minut saadaan alas. Ihmettelin asiaa, olinhan kiivennyt sinne harva se päivä kiviperustalta hirren kautta pärekatolle ja samaa tietä alas. Nyt minun piti mennä huusin katolle ja siitä isä sai nostetuksi alas.
Minulle tulee tästäkin muistosta olo, että ilma oli erilaista, puhtaampaa. Se ei ainakaan ollut täynnä sähköaaltoja.
Joka aamu aloitetaan loppuelämän viimeinen päivä, niin se on. Onnellista on, ettei tiedä moneksiko vuodeksi niitä vielä riittää.
VastaaPoistaMinullakin oli tapana toisinaan kiivetä kotitalon katolle tikapuita pitkin. Istuin siellä savupiippuun nojaten ja katselin kylälle. Pihaan ei istujaa siitä kohtaa näkynyt. Olin kyllä isompi jo silloin, koululainen. Avaruuden ja kauemmas näkemisen tunne se sinne veti, joskus myös jonkin ikävän velvollisuuden välttely.
Ennen ei lapsia ehditty vahtia niin tarkkaan kuin nykyään, etenkin kun oli pienempiä valvottavia. Pystyimme tekemään omia löytöretkiä!
VastaaPoistaAivan ihastuttava muisto ja tuo toteutus. Mietin, kuinka rikasta onkaan se, että vielä muistaa...
VastaaPoistaTässä ikääntymisestä on hienoa se, että meissä ovat myös ne menneet iät ja ajat. Minäkin voin muistaa oloni tuolla katolla, lapsena jonka maailma oli siinä silmäin alla. Tulevasta ei ollut mitään ajatusta.
PoistaKiitos teille, jotka taas olette ottaneet yhteyttä muilla tavoin kuin blogissa!