Elämän räsymatto jatkaa kutoutumistaan niin kauan kuin päiviä riittää. Kukaan ei osaa ennustaa, minkä värisiä raitoja mattoomme tulee. Ajan mittaan siihen tulee sekä kirkkaita ilon ja tummia surun sävyjä. Jonkinlaisena loimena tässä matossa kulkevat oma ikääntyminen ja sairauden kosketus, veljen vammautuminen ja sitten puolison kuolema, surusaatto. On tärkeätä olla kiitollinen siitä, mitä nyt ja vielä on ja oppia iloitsemaan myös siitä, mitä on ollut.
torstai 13. maaliskuuta 2014
Maalaislapsi kaupungissa
Juuri tällaista kevättietä, savipohjaista, kosteata, jalan alla joustavaa, jota kävellään kumisaappain, kaipasin Helsingin keskustassa. Suomenlinnan muurien ulkopuolelta löysin palan oikeata kevättä.
Vahva oli kaipuu niihin elementteihin, jotka olivat aivosoluihini kevään merkkeinä piirtyneet. Kaikki eivät ole niin luonto- ja sääriippuvaisia kuin minä, jolle ojanpientaret, kivet ja sammalet olivat tärkeä kasvupaikka.
Kaupungissa kasvaneilla on omat kevään signaalinsa. Ainakin muutosvaiheissa ne nousevat tajuntaan. Mitä kaivannevat ne kaukaa Suomeen muuttaneet, jotka eivät löydä mitään tuttuja tuoksuja, tuulia, jalantuntumia Suomessa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti