Että saisin vielä kauan seurata lasteni elämää.
Että saisimme miehen kanssa olla yhdessä pitkään.
Että säilyisin melkein terveenä lähelle loppua.
Että jälkipolville jäisi minusta hyvä muisto.
Että olisin avuksi muille pitkään ja haitaksi vähän.
Että muistaisin nauttia viisikymppisenä haaveiltujen unelmien toteutumisesta eläkkeellä.
Että ottaisin rennosti ja iloitsisin vapaudesta.
Että kestäisin tyynesti raskaat elämänmuutokset.
Ensimmäisestä tulee mieleen vitsi, joka on ikäihmisten mustaa huumoria: Entinen pohjalaisemäntä ei joutanut kuolemaan, ennenkuin oli saanut peitellä kaikki lapsensa maan multiin.
Enemmän nuo ovat toiveita, joista kaikkiin ei voi itse lopultakaan vaikuttaa. Niitä olisi paljon lisää: että näkö säilyisi jne. Tyyneyden, odottamisen, yksinolon, hiljaisuuden, kipujen kestämisen, mielenrauhan harjoittelu voisi olla tämän iän keskeinen harjoitus, vaikka kukaan ei tiedä, mitä tarvitaan.
Päijät-Hämeen Ikihyvä-projektin vuoden 2008 tutkimusraportissa puhutaan gerotranssendenssista. Tutkittavista suuri osa iloitsee luonnon vaihteluista, on kiinnostunut henkisistä asioista ja edellisten sukupolvien elämästä ja uskonto on tullut tärkeäksi. Valtaosa ikäihmisistä voi tutkimuksen mukaan hyvin. Ihmissuhteet, rauha ja turvallisuus olivat tärkeitä.http://www.palmenia.helsinki.fi/ikihyva/
Unelmien kuningas on taivasusko. Lopun lähestyminen on silloin jännittävää: onko tunnelin päässä valo, tuleeko joku vastaan?
Pysähdyin unelmissasi tuohon kohtaan / että jälkipolville jäisi minusta hyvä muisto /. Olen sattumoisin tänään muistellut lapsuusaikoja ja ajatellut isääni, millaisena hänet muistan. Hänestä on jäänyt hyvä muisto. Äidin kohdalla ei ole niin onnellisesti. Uskon, että hänkin toivoi, että häntä muistettaisiin hyvällä, mutta yhä pyrkii muistoihini sotkeentumaan ikäviä säikeitä, vaikka en haluaisikaan. Joskus se miten elää, huutaa yli kauniidenkin sanojen ja pyrkimysten. Niin se vain on.
VastaaPoistaJos saisi toivoa kuka tulee vastaan, toivoisin tapaavani suojelusenkelini ensiksi ja sitten koko taivaan porukan, erikoisesti Marian, Jeesuksen äidin...
"Se miten elää, huutaa yli kauniidenkin sanojen ja pyrkimysten". Siinä se kipukohta on, paikka jota itse ei aina tunnista. Vieläkö pystyy korjaamaan, jos tunnistaisi?
VastaaPoistaAnnikki, mieleni tekee jatkaa ajatusta kysymysmerkkisi jälkeen. Tuota korjaamismahdollisuutta olen minäkin miettinyt. Olen yrittänyt tietoisesti käydä tunnistamisen polkua, jollakin tavalla päässyt jyvälle - ja sitten taas saanut pudottavan kokemuksen. Äitini kanssa ehdin saada yksinkertaisen anteeksipyynnön ja anteeksiannon korjaavan kokemuksen hänen selvänä hetkenään. Se auttoi minua ja luulen, että se auttoi häntäkin. Anteeksianto on tärkeä, myös itseen kohdistuva, se vapauttaa.
VastaaPoistaTuntuu,että meitä joille äitisuhde jäi vaikeaksi on enemmän kuin niitä, joille isä oli ongelma. Se on vain tuntuma naisten piiristä. Viime aikoina olen miettinyt, mikä tämän oikein aiheutti. Pääsevätkö poissaolevat tai "mukavat" isät helpommalla "suosioon" kuin arjen kanssa takkuavat äidit?
Poista"Arjessa takkuavat äidit", niin hyvin ilmaistu. Luin vasta nyt Lundbergin Jään. Olen ymmärtänyt, että kirja kertoo nimenomaan kirjailijan omasta lapsuudesta. Surullista, että hänkin luvaa äitinsä niin kovin vihaiseksi. Tietysti se oli sitä aikaakin, että oikean opin mukaan lasten hemmottelu oli vaarallista. Etteivät vain menisi piallle! Millainen mahtoi lasten ja äidin sude sitten myöhemmin?
VastaaPoistaMinun äitini ei ollut vihainen. Kova huolehtimaan ja murehtimaan hän oli. Isä sen sijaan oli äkkiväärä, jonka hermostumista oli syytä kavahtaa.
(Tuleeko tämä nyt sitten nimettömänä, vai nimellä? Marjatta)
Kyllikki Tukiaisen omaelämäpohjaisessa pappilakuvauksessa "Amerikanpitsiä ja parsitut liperit" on myös aika hyytävä kuvaus äidistä sekä ihana isä.
VastaaPoista