Edesmennyttä tätiäni autellut ihana naapurin rouva on menehtynyt äkillisesti. Lehdessä oli ilmoitus. Viime viikolla odottelimme hänen miehensä kanssa polkupyörinemme autojen ohimenoa risteyksessä. Kehuin ikämiehen kuntoa. -Joo, olen 87 ja Anna on 84 ja molemmat olemme kyllä tosi hyvässä kunnossa.
Pyöräilen usein vanhasta muistista tämän tutun rivitalon ohi, katson pihaan ja ikkunoihin. Näiden ystävällisten ja avuliaiden naapurien päädystä kuljettiin tätini ovea kohti. Tämä Anna pesi loppuvuosina tätini pyykin kerran viikossa. Hän toi monasti herkullisia leipomuksiaan tädilleni ja kävi katsomassa vielä iltamyöhäisellä. Usein he nauraa hekottivat jutuilleen.
Ei ole pitkä aika siitä, kun pistäydyin tässä naapurissa kylässä kun tuli niin tätiä ikävä. Sinne oli helppo mennä. Muisteltiin tätiä ja menneitä aikoja. Nyt tämä valoisa, ystävällinen, ymmärtäväinen, huumorintajuinen ihminen on itse yllättäen saanut kutsun rajan taakse. Tuttu pihapolku on entistä autiompi.
Kuinka yksin jäänyt mies nyt pärjää? Onneksi on lähellä asuvia lapsia ja lapsenlapsia, mutta tilava koti on tyhjä, kun kodin hengetär ja lämmin elämänkumppani puuttuu sieltä. Puolison kuolema on katastrofi nuorella iällä, mutta raskas haaste se on vanhanakin. Heikentyneillä voimilla pitää selvitä suurista, vaikeista elämänmuutoksista. Olemmeko kuin lastu laineilla vai Isän kämmenellä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti