Perusturvan etsintää

Edelleen joudun ponnistelemaan pelon tunteen voittamiseksi. Perusturvallisuus on horjahtanut. Pelko kiertää sisuksissa, tekee ajoittain pahoinvoivan olon. Asustamme Torpalla saadaksemme paikan mielissämme ennalleen. Tarkemmin sanoen minun mielessäni. Mies ei ole asiasta moksiskaan, päivittelee minun lukitsemisoperaatioitani. Pahin hetki on illalla, kun sammuttaa valot ja käy nukkumaan. Seuraako joku valojamme? Täytyy vakuuttaa itselleen, että ei siellä ketään ole. Ei saa päästää mielikuvitusta valloilleen. Kädet ristiin kuin lapsena: siunaa itsesi. Olen nukkunut nyt monta yötä aivan hyvin. Muistikin alkaa toimia. En olisi uskonut, että tämä näin paljon minuun nappaa. Vanhetessa kai tulee herkemmäksi.
Se surettaa, että pelko on tarttunut kyläläisiin. Tässä kylässä ei ole ennen tapahtunut tällaista. Yksinasuva ei uskalla olla kotonaan yötä, toisella on sängyn vieressä kättä pidempää, monessa talossa palaa uusia valoja poissa ollessa, johonkin on asennettu hälyttimet. Meillä on ilmeisesti käyty iltapäivällä. Ehkä se lievittää muidenkin yöpelkoja.
Useampi ohikulkija on nähnyt valkoisen auton pihassamme, mutta arvelleet asialliseksi päivävieraaksi. Näin asiallinen se oli.