Elämän räsymatto jatkaa kutoutumistaan niin kauan kuin päiviä riittää. Kukaan ei osaa ennustaa, minkä värisiä raitoja mattoomme tulee. Ajan mittaan siihen tulee sekä kirkkaita ilon ja tummia surun sävyjä. Jonkinlaisena loimena tässä matossa kulkevat oma ikääntyminen ja sairauden kosketus, veljen vammautuminen ja sitten puolison kuolema, surusaatto. On tärkeätä olla kiitollinen siitä, mitä nyt ja vielä on ja oppia iloitsemaan myös siitä, mitä on ollut.
sunnuntai 11. marraskuuta 2012
Pelon voittaminen
Tämä on minulle uusi kokemus; pelon voittaminen. Olen jo pienenä ollut aika rohkea, kuten naapurintyttö todistaa. Kuinka paneutua nukkumaan ja uskoa, että on turvallista mennä uneen, jos samaan aikaan voi kuulla mielessään ikkunalasin helinän? On vakuuteltava itselleen, ettei nyt tule ketään kutsumatonta. Jotenkin pitää säilyttää sisäinen rauha. Pidin valoja tuvassa läpi yön. Nukuin enemmän kuin valvoin. Väsymyskin ottaa jo osansa. Miehellä ei ollut mitään ongelmia, nukkui kuin lapsi. Huomenna tulee hälytinten myyjä käymään. Pitää kai uskoa, että maailma on muuttunut näillä meidänkin nurkillamme. Olin vuonna 1979 Amerikan sukulaisten luona. Puhelin pirisi vähän väliä, mutta mitään ei kuulunut. "Ne tarkistavat, ollaanko talossa kotona", sanoi emäntämme. Hälyttimiä laitettiin päälle ja pois. Hän oli jotenkin siihen uhkaan jo tottunut. Pahuutta on aina ollut ja omassa maassakin riittää rikollisia, mutta avautuneet rajat antavat koville ammattilaisille laajat läänit. Niissä piireissä on väkeä, joiden empatiakyky ei ole päässyt koskaan kehittymään. Laivoissa ja teillä kulkee väkeä, jotka elävät aivan eri sääntöjen ja sisältöjen maailmoissa kuin mihin itse on kasvanut. He kulkevat syrjäkylien pimeän hiljaisuuden keskellä uinuviin taloihinkin. En olisi välttämättä tätä aikaa halunnut kokea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti