Tuli kutsu syntymäpäiville Helsinkiin. Upean ihmisen upea juhla meren loisteessa. Oli muutamia ystävien tapaamisia ja joku yllättävän tuntuinen kohtaaminenkin. Illan kuluessa katseeni hakeutui tuon tuostakin pimenevälle merelle ja kohoavan puolikuun taivaalle, minulla kun aina luonto voittaa.
Ennen juhlaa satuin Kampin talossa mineraalimeikkien esittelyyn ja päätin istuutua tuoliin, aikaa kun oli sopivasti. Kaksikymmentäviisivuotias puhelias poika Montenegrosta pyöritteli poskiini ikääntyvän ihon voidetta, töpötteli meikkipuuteria pisamien peitoksi, laittoi pehmein värein silmämeikkiä, poskipunaa ja huulikiiltoa ja väitti minun nuorentuneen kymmenen vuotta tai viisi ainakin. Muuten on kuulemma ikäisekseni hyvä iho, mutta silmien seudulle voisin ottaa vähän Botoxia. Olipa hauskaa. Ostin virkistyksen kunniaksi purkin sitä kallista luonnonmukaista voidetta. Vakiomerkkini on kyllä edelleen Nivea Soft, ruokakaupasta.
Tänään Palmusunnuntain aamuna kävelin hotellista entiseen kotikirkkoon. Alttaritaulun takia nimesin sen vieraantuneissa tunnoissani joskus kuolleen Kristuksen kirkoksi. Nyt kuitenkin polvistuin taulun juurelle, onhan kuoleman vaihe pääsiäiskertomuksen olennainen osa. Sellaista läsnäolon tuntua kuin koin äskettäin Itkumuurilla ei varmaan voi kokea missään muualla, vaikka olisi kysymys vain eläytymiskyvystä.
Pappi kertoi, että vesivahingon takia ei voida järjestää Kryptassa kirkkokahveja. -Aprillia, hän sanoi ja kirkkoväki taputti.
Paluumatkalla kirkosta pistäydyin Ateneumissa katsomassa Carl Larssonin maalauksia. Hämmästyin, että suurin osa niistä on vesiväritöitä. Löysin senkin pöytäkuvan, jonka julistejäljennös on aina ollut mieheni lapsuuskodin keittiön seinällä ruokapöydän takana. Siellä se on edelleenkin, tyhjillään olevassa hajoavassa talossa.
Junassa köröttely voi olla meditatiivista ja rauhoittavaa, nyt ei vain ollut aivan sopiva vire ja kävi aika vähän pitkäksi. Miehelläkään ei ollut töitä mukana matkaa nopeuttamassa. Koetin kyyristellä kahta puolen aivastelevien ihmisten pisaroinnin alla.
Paluumatkalla kävimme veljen luona, joka on siirretty neurologian kuntoutusosastolle. Oikean käden puristusvoima on ahkeralla harjoittelulla tehostunut huomattavasti. Hän oli myös ollut ehtoolliskirkossa sairaalan kappelissa pyörätuolinsa avulla.
Viimeinen etappi oli kotikirkon omaperäinen sukutarina - kansanmusiikki-ilta. Lahjakas monologiluomus, mutta lopussa musiikki ei mielestäni saatellut tekstiä harmooniseen päätöstunnelmaan, kuten olisi voinut odottaa.
Reissussa taisi sairastelu unohtua. Joskus oireisiin ikäänkuin takertuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti