Elämän räsymatto jatkaa kutoutumistaan niin kauan kuin päiviä riittää. Kukaan ei osaa ennustaa, minkä värisiä raitoja mattoomme tulee. Ajan mittaan siihen tulee sekä kirkkaita ilon ja tummia surun sävyjä. Jonkinlaisena loimena tässä matossa kulkevat oma ikääntyminen ja sairauden kosketus, veljen vammautuminen ja sitten puolison kuolema, surusaatto. On tärkeätä olla kiitollinen siitä, mitä nyt ja vielä on ja oppia iloitsemaan myös siitä, mitä on ollut.
keskiviikko 25. tammikuuta 2012
Vain odotusta
Helsingissä näin usein ikkunoistaan ulos katselevia vanhuksia, joiden yksinäisen näköinen odotus kosketti mieltä. Nyt katselen itse ikkunasta ulos, kun en osaa muuta tehdä. Veljen tilanne ei ole parantunut. Tulehdusarvot ovat uudelleen nousseet yli kahteensataan ja hän on edelleen hengityskoneessa. Eilen oli toiveikkaampi olo, kun arvot olivat laskeneet sataan. Tänään tehdään aikaa vieviä lisätutkimuksia. Sisareni odottelee kotonaan, voiko hän lähteä tänään sairaalaan.Odotin menoa keskusteluryhmään tänään, kunnes muistin, että sen ajankohta muuttuikin joulun jälkeen tiistaiksi. Rintaa painaa. Pitäisi lähteä ulos, kun kerran pääsen liikkumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti