Hyötyliikuntaa

Keksin  keinon päästä Torpalle illalla ilman autoa. Köröttelin ainoana matkustajana isossa linja-autossa parikymmentä kilometriä. Kesäaikana sitä reittiä tulee päivässä kaksi vuoroa. Toisella reitillä ei kulje kesällä yhtään linja-autoa. Lämmin tuulenpyyhkäys otti vastaan pienen kylän pysäkillä. Kävelymatkaa oli viisi ja puoli kilometriä. Rypsipellot ja soinen metsä tuoksuivat, jossakin kohdassa mesiangervo aloitti kukintaansa. Mäkipaikkojen ojissa solisivat sadevedet. Täälläkin harvinainen lehmäkarja lepäili ja katseli kuvaajaa rauhallisesti tien varren pellolla. Ihmisiä ei näkynyt. Matkan varrella on useampi hylätty talo, jonka pihan metsä ja korkea heinä ovat vallanneet. Niinköhän tämän Torpankin käy?

Pihaan oli viikossa kasvanut valkoapilamatto. Ei sitä malta heti leikata. Vähän alkoi reppu painaa selkää, mutta letkussa lämmennyt "pihasuihku" virkisti. Kotona taas!

Siedätyshoitoa

Siedätyshoitoa tämä surutyö on, itsensä työntämistä paikkoihin ja tilanteisiin, jotka niin syvästi kuristavat rintaa. Jos ei siitä vain mene läpi ja totu tähän aikaan, ei voi kohta mennä minnekään. Liki viidenkymmenen vuoden yhdessäolossa sitä läsnäoloa on melkein joka paikassa. Pyöräilyyn ei liity yhteisiä muistoja, se on ennenkin ollut omaa hyötyliikuntaani. Joskus kun väsyy kaikkeen, tulee olo että pannaan kaikki uusiksi. Jotkut taitavat jo kyllästyä tähän surusaattoon, arvelen. Vaikeiden hetkien jälkeen mieli jotenkin tyyntyy ja tasaantuu ja taas näkee sitä kauneutta, mikä ennenkin on mieltä hoitanut. Joskus tulee lempeän läsnäolon vahva tuntu, kuin olisi olemassa näkymätön toisen tason maailma aivan lähellä.

Yksinkin elää

Ihmisen pitää oppia tulemaan toimeen yksinkin. Järven välke ja pilvien kuvajaiset tyynellä pinnalla ovat yhtä kauniit yksin kuin yhdessä katsellen. Ikäihminen tietää jo, mikä auttaa kurjaan oloon. Työnteko ja liikunta auttavat aina. Pesin ikkunat ja haravoin, vaikka arvelin ensin, ettei nyt tarvitse niitä tehdä. Olihan luonto puolessatoista kuukaudessa jättänyt jälkensä. Olen pyöräillyt haistellen peltojen ja soiden tuoksuja. Sauna maistuu omassakin seurassa. Ei mitään hätää. Yksinolevia ihmisiä on todella paljon. Kaikkien pitää oppia tulemaan toimeen ja kasvaa kokonaiseksi. En nyt jaksanut järjestää ketään mukaani, mutta piipahtajia on luvassa.
Aikuisiän sielunmaisema edessäni on ihana. Kolmenkymmenen kesän muistot ovat erakon seurana. Västäräkki istuskeli kauan oksalla lähelläni. Juttelin sille.

Auttajat

Tuli ihmeellinen olo, kun tulin eilisiltana myöhään mökkisaareen. Kiitos taas miehen veljelle ja pojille, jotka ottivat minut ja polkupyörän kyytiin. Sade hellitti ja taivas alkoi kirkastua. Saaren venerannassa vastassa oli iso valkoinen höyhen tai sulka. Kaasujääkaappi on yleensä vaatinut, että toinen sytyttää sytkärillä laitteen takaa, mutta nyt piazzo toimi yllättäen ja sain yksin jääkaapin päälle. Takkakin alkoi heti vetää ilman hormisytytyksiä. Aurinkosähköön hankitut puhelimen ja iPadin laturit toimivat. Ennen en ole niihin paneutunut, mutta nyt olen oppinut mitkä laitteet siihen sopivat. Tuntui, että kanssani oli näkymätön, turvallinen  auttaja.

Puolenyön aikaan katselin punaväreissä hehkuvaa pohjoistaivasta ja keskikesän valoa. Nukuin sinisessä makuusopessa levollista unta. Nyt paistaa päivä ja lähden pyöräilemään kauppaan.

Juhannukseen

Leppoisaa valon ja kukinnan juhlaa toivottavat kaikille lukijoille mumma, Onerva ja Irene!

Viime juhannukselle

Viime vuonna juhannusaatto oli eilen eli 19.6. Vietimme sitä levollisesti täällä Torpalla, saunoen hartaasti koivuntuoksussa. Seppo haki aina porraspäihin juhannuskoivut ja toi saunaan vastan. Eilen lämmitin sen muistoksi saunan itselleni. Nautin Aitokiukaan ihanasta lämmöstä ympärilläni. Kiitin, että hän tämän kertalämmitteisen kiukaan tänne pystytti. Vilvoittelin sateessa. Olen ollut monta päivää yksin, mutta en kovin yksinäinen.

Hän ihaili juhannusruusuja, laittoi kuvankin Facebookiin. Ne kukkivat nytkin.
***
Joku varmaan pelkää, että olen mennyt sekaisin näitten nukkekuvausteni kanssa. Voi hän olla oikeassakin. Idean sain valokuvanäyttelystä. Minulla on uusi harrastus!

Sepon kamerasta viime kesältä

Irene ja Onerva

Onhan minulla seuraakin täällä Torpalla, vaikka aika hiljaisia ovat, nämä liki kolmekymppiset sisarukset. Tätini Anna Irene ja Iida Onerva saivat ne minulta joululahjaksi. Irene on se, joka yleensä istuksii ja Onerva potrana on jaloillaan.

Kesäretki

Longinoikoonen

Monipäiväinen sade uhkasi Torpan nurmikonleikkuuta eikä palvelulinja kulkenut eilen. Iltapäivällä, saatuani muut sopimukset hoidetuiksi, lähdin veljen pyörällä keskustasta kohti Torppaa. Pyörä pitikin  saada siirretyksi. Matkaa on 25 kilometriä. Etu-ja takatelineet olivat täynnä tavaraa. Sää oli ihana, pieni tuuli työnsi takaa, tie kulki lakeuden halki pitkin Longinoikoosta. Vilkas autoliikenne hiukan pelotti, mutta autot kaartoivat ohitseni. Pyörä on vaihteeton, mutta kevyt. Pidin taukoja, katselin lakeuden taivasta, viivyin hautausmaalla hyvän tovin. Pyöräretki on minulle parasta kesää ja hyötyliikunta suosikkiliikuntaani. Pyöräily on ollut omaani, siihen ei liity yhteisiä muistoja.

Illalla ennen seitsemää aloin nurmikonleikkuun ja lopetin yhdeksän jälkeen. Leikkasin lopuksi pensaiden ja omenapuiden alustoja hiki päässä niittytrimmerillä, kunnes siitä hävisi leikkuusiima kokonaan. Seuraava haaste on opetella laittamaan leikkuriin uusi siima. Onko tosiaan totta, ettei Seppo enää koskaan tule tänne näitä perinteisiä askareitaan tekemään, vaan minun pitää tästä eteenpäin aina nämä yksin hoitaa?

Illan kaunista auringonlaskua katsellessani  tuntui, ettei sade-ennuste voi oikein. Aamulla menin kauppaan neljän kilometrin päähän. Kauppias tuli ulkoa sisään ja sanoi: -No nyt se sade tosiaan alkoi.  Tihku kasteli palaillessa, mutta "kesä kuivaa, minkä kastelee". Nyt on hyvä katsella tuvanklasista sateen kastetta sileille nurmikoille.

Olo oli paljon parempi kuin edellispäivänä, jolloin en tehnyt muuta kuin kuljeskelin sitkeän raskain mielin keskustan hautausmaalla surren kaiken katoavaisuutta. Tekeminen ja toiminta on aina ollut minulle apu. Otin vastaan yhden puhepyynnönkin saadakseni uutta ajattelemista. Tai välttyäkseni ajattelemasta koko ajan sitä erään näytteen vastausta, jonka pitäisi tulla viikon päästä.
Eilinen tosin oli minulle äkkiseltään vähän liikaa. Yöllä piti ottaa Nitroa, Sepolta käyttämättä jäänyttä.

Ihmisyydestä

Veljen palvelutalossa on pesukone rikki, on ollut jo pitempään. Uuden saaminen on mutkikasta. Nyt koneessani pyörii toinen satsi veljen vaatteita, yksi erä kuivuu ulkona raikkaassa ilmassa. Oikeastaan piristyin, kun piti tehdä jotakin uudenlaista konkreettista veljen hyväksi.
Omaisille riittää kyllä tehtäviä, jotta asiat sujuvat. Esimerkiksi fysioterapialähetteitä pitää hankkia vähän väliä, vaikka hän tarvitsee hoitoa jatkuvasti. Ilman hoitoa jalkoja ei saa taipumaan pukemiseen eikä pyörätuolin astimelle.

Henkilökunnan kanssa on käyty hyvää keskustelua. Tällä hetkellä ei ole tietoa muuttamisesta.  Veljen kunto on osittain huonontunut, mutta hän on tänä kesänä lähtenyt jo monta kertaa pesäpallokentälle. Viime kesänä hän oli varmaan masentunut, kun ei suostunut lähtemään entisen pääharrastuksensa katsomoon. Jospa hän tänä kesänä  lähtisi kotimökkiinkin käymään.

Tuli omasta itsestäni mieleen, että yksi masennuksen osa on itsekeskeisyys, oman navan ympärillä pyöriminen, liiallinen yksinolo. Avuksi oleminen ja tarpeellisuuden tunne auttavat ihmistä toteuttamaan omaa ihmisyyttään vaikeuksienkin keskellä. Kysyin tänään veljeltä, onko hän hoitanut omaa tehtäväänsä esirukoilijana. -Kyllä olen tänäänkin rukoillut teidän kaikkien puolesta.
Jokaisella lienee oma mittansa siitä, mikä on hyvä sosiaalisuuden ja sitoutumisen määrä  ja mikä on uuvuttavaa. Syyllisyys pyörii kauemmaksi vetäytyjän ympärillä.

Jumalanpalveluksen jälkeen patistin itseni ulos lenkille ja hakemaan luonnonkukkia, kuten olen
vuosikymmenet kesää juhlistanut. Sekin auttoi. Hiljalleen kääntyy illaksi tämäkin pitkä päivä.

Kuvakansioissa

Myrskyä ja kaivattua sadetta odotellessani selailin pitkään Sepon ottamia valokuvia, hänen koneellaan olevia, enimmäkseen tuttuja. Lähetin lapsille joitakin, joitain siirsin omaan kansiooni, vaihdoin näytön taustakuviksi. Yhden hänen minusta ottamansa hyvän kuvan  lähetin valokuvaamoon, jotta tekisivät minusta valmiiksi kuvan hautajaisia varten. Ei tarvitse sitten lasten etsiä sellaista. Äidilläkin oli kuva valmiina. Kahden viikon päästä tulee erään näytteen tulos, varmaan ihan ok.
Mutta mikä on  tämä eksoottinen kuva, otettu 24.6.2013? Kymmenen vuoden kalenteristani löytyi tieto, että silloin oli superkuu.  Hieno muisto minulle kuuhullulle.

Surussa toinen on vielä läsnä

Katselen miehen kuvia, hymyileviä silmiä. Lueskelen hänen muistotilassa olevia  facebook-sivujaan, joihin nyt pääsen. Kuuntelen hänen ääntään videoluennolta. Kirkossa katsoin pariskuntia ja ajattelin: Ymmärrättekö, kuinka onnellisia olette?
Minulle nousi mieleen kysymys: Entä sitten, jos suru hellittää ? Mitä minulle jää?  Monet sanovat, että suru helpottaa, kun vuosi on kulunut, tai kaksi tai kolme. Suru on rakkautta. Se on yksi rakkauden muoto. Surussa toinen on vielä läsnä. Ikävä ja kaipaus ovat tunteita. Jos ne häipyvät, ei tule tilalle mitään.
Siksikö jotkut takertuvat suruun, siitähän joskus mainitaan. Siksi että ilman surun tunnetta jäljellä on vain autio tyhjyys. Sitten on todella yksin.

Viidenkymmenen vuoden taakse

Kukat varisevat, mutta hedelmää voi syntyä.

On vähän outo, jotenkin liikahtanut olo viidenkymmenen vuoden aikamatkan jälkeen. Meitä istui iltaa parikymmentä vuoden 1966 ylioppilasta. Jotkut tunsin, jotkut tunnistin, kun katsottiin vanhoja valokuvia. Tunnelma oli aivan levollinen, sydämellinenkin. Itsemme esittelyssä ei ollut juurikaan saavutusten kilpalaulantaa, kuten kuulemma monasti näissä tilaisuuksissa on. Tavallista väkeähän me olemmekin. Läsnä oli tietoisuus elämän haavoittuvuudesta. Tänään ylioppilasjuhlassa saimme ruusut rintaan. Miten nuoria ja kauniitä uudet ylioppilaat olivatkaan. Olimmeko mekin? Koulun juhlasali oli samanlainen, luokkien ikkunat, käytävät ja portaikot, ilmoitustaulu jolle kiinnitettiin oppilaille tullut posti. Minulle tuli usein postia Ruotsin kirjeenvaihtokavereilta. Kumma tunne tulee siitä, että ikäänkuin tapaa entisen itsensä vuosikymmenten takaa kulkemassa koulun käytävissä.
Tässä iässä alkaa tulla kiitollinen mieli, kun vielä elää ja pääsee tällaisiin tilaisuuksiin. Oman postimme, jota viisikymmentä vuotta sitten emme tunteneet, olemme vastuuntuntoisesti hoitaneet. Kaikki luokkakaverit eivät enää ole elossa.
Seppo oli vuosi sitten omassa riemuylioppilasjuhlassaan ja piti siellä puheen.Elinaikaa oli kaksi kuukautta.