Eräässä juhlassa lausuttiin joutsenrunoa: -Yli soiluvain vetten ne sousi, ne aallon ulpuina ui. Mieleni siirtyi hetkessä mökkisaaremme maisemaan, avaran veden laitaan, jossa joutsenet lipuvat itsetiedottomassa tyyneydessään aamun kirkkaudessa. Syysöinä ne lentävät ja toitottavat pimenevällä taivaalla. Milloin tulee aika, jolloin en enää pääse rakkaaseen saareen? Milloin tulee aika, jolloin jalkani ei nouse veneeseen tai en enää pääse kulkemaan yli sataa kilometriä siihen rantaan? Milloin nämä näyt ovat vain muistoa? Katselenko joskus vain sieluni silmillä tuttua järveä, rantojen kaaria ja kuutamoöitä sairaalasängyssä, liikuntakyvyttömänä?
Iltaisin vuoteella mies sanoo usein: -Taas on yksi päivä mennyt, ollaan lähempänä kuolemaa. Puhumme usein siitä, kumpi meistä jäänee yksin, kumpi hautaa toisen, miten jäljelle jäänyt selviää asioista ja yksinäisyydestä. Minusta olisi parempi, että minä olisin se yksin jäävä. Mieheni olisi avuttomampi yksinäisessä arjessa, en kestä ajatellakaan sitä. Joskus suren aikaa, että tyttäreni ei voikaan enää soittaa äidilleen.
Elän nyt kolmatta ikää eläkelaakson tasangolla. En ole enää nuori eläkeläinen. Kuljen niittypolkua työvuoren ja vanhuuden vuoren välillä. Työvuori hämärtyy takana, vanhuuden vuori alkaa kohota askelen alla. Vastamäki tuntuu jaloissa. Joskus katse hakee vanhuuden vuoren huippua. Olisi hienoa päästä katselemaan sieltä toiseen maailmaan.Eläkeajan alussa pysähdyin useinkin katsomaan taakseni työvuoren maisemaan. Pakotin työaikojen kolhut lientymään, en suostunut jäämään niiden vangiksi. Se antoi tilaa hyville muistoille. Unet vievät vieläkin työaikoihin. Hiljaisen elämäni unissa on aina paljon kulkemista, rakennuksia, vieraita ihmisiä, joskus joku tuntemanikin, on lentokenttiä, satamia, seminaareja, yöpaikkoja, matkalla oloa. Junan lähtöaika on aina kateissa. Työssäni olin paljon liikkeellä.
Joskus luen vanhoja päiväkirjoja ja katselen valokuvia. Ne vievät minut menneisiin vuosikymmeniin, viisikymmenluvun köyhään lapsuuteen, kuusikymmenluvun nuoruuden etsintöihin, seitsemänkymmenluvun perheaikaan, vaihdevuosien tuskailuun vanhusten ja lasten välissä, omien muutosten tuiverruksessa. Niissä on elämänmaku ja -voima tallella, mutta en silti haluaisi palata niihin aikoihin.
On rikkautta muistaa erilaisia aikoja ja maailmaa, joka oli aivan toisenlainen kuin nykyhetki. Ne kaikki ajat ovat minussa. Tein juuri kuivasta riihileivästä leipäressua, lapsuuden herkkua. Puuhellan tuli on lapsuuden lämpöä. Järjestän mielessäni elämän tapahtumia ja niiden merkityksiä uudenlaiseen järjestykseen. Joskus löydän yllättäviä näkökulmia kipukohtiin. Elämän jatkumosta löytyy johdatuksen lankaa.Elämä koostuu ja valmistuu.
Yhä useammin mieli lennähtää tulevaan, tuntemattomaan aikaan. Joskus yksin kotona ollessa hulvahtaa mieleen olotila, että kukaan ei olisi tulossakaan. Miten pärjäisin? Pitäisikö minun alkaa vielä ajaa autoa, että pääsen syrjäkylältä liikkeelle, vaikka en ole ajanut vuosiin ja kammoan ajamista? Tuleeko vastaan sellainen aamu kuin tädilläni, että miehen käsi on aamulla kylmä, vaikka illalla se oli lämmin. Tai serkulla, jonka mies laittoi aamulla kahvit ja joi, mutta sitten aortta repesi. Vaimo tuli sairaalasta yksin tyhjään kotiin. Kun menin käymään, hämärsivät nurkat ja autius kiersi ikkunanpieliä.
Teen valokuvakirjoja sitä varten, että kuvat veisivät minut maisemiin ja koteihin, joihin en tosi vanhuudessa enää pääse. Mietimme, mitä asumisratkaisuja pitäisi tehdä, että minä tai toinen pystyisi yksin asumaan mahdollisimman pitkään. Odottavatko meitä omaishoitajuuden tiheät vuodet? Mitä pitäisi nyt hoitaa, mitä järjestää? Kuinka kauan vielä on tätä liikkeellä olon aikaa?
Vielä muutama vuosi sitten voi luottaa siihen, että heikossa vanhuudessa saa hoitopaikan ja että eläke riittää siihen. Nyt sitä turvaa ei ole. Se tuntuu pahalta, pelottavalta.
Mieli palaa vaelluksiltaan aina samaan kohtaan: tähän hetkeen. Voi elää vain tätä aikaa. Nyt ei voi tietää, mitä ratkaisuja tulevaisuudessa tarvitaan. Elämää ei voi hallita etukäteen. Pitää jotenkin luottaa tulevaan ja nauttia siitä, mitä nyt on. Kun teen rauhan itseni kanssa, näen ympärilläni eläkelaakson kukkivat niityt ja vuoripurot. Laakson kauneus avautuu, olen tässä juuri nyt.
Ikä tuo vähitellen muutoksia. Se on minulla ollut niin vähittäistä, että usein miettii, olenko vain laiska vai enkö jaksa. On myönnettävä, että nivelten kivut ovat alkaneet estää raskaammat työt ja pitkät kävelylenkit. Joskus on pitänyt valvoa yöllä ja pohtia, soitetaanko ambulanssi. Miehen sydän ei enää ilahdu rankametsästä. Minullakin on ylimääräisiä muljahduksia. Valokuva paljastaa kasvojen huomattavan rappeutumisen kahden vuoden takaiseen kuvaan verrattuna. "Vuosi vanhan vanhentaa".
Pystyn kuitenkin vielä hyvin ajamaan pyörällä, puhumaan, käyttämään tietokonetta ja nettiyhteyksiä, laittamaan ruokaa, lukemaan, kirjoittamaan, käymään kansalaisopiston piireissä, tekemään käsitöitä, matkustamaan, innostumaan uusista asioista, ihailemaan nuorten energiaa. Vielä palaa tuttu auto pihaan, kuistilla kolahtaa, miehen askelet kuuluvat eteisessä, ovi aukeaa. Käsi on lämmin, sanotaan hyvää yötä ja hyvää huomenta. Tämän hetken sana on: vielä.
Tämä hetki meillä vielä on! Se nostaa ilon ja kiitollisuuden. Ilon aiheita on paljon. Elämä on antanut rakkaan elämänkumppanin, lapsia, lapsenlapsia, hyvät välit heidän kanssaan, työtä ja kohtuullisen eläketurvan, paluun lapsuusmaisemiin, ihanan, vaihtelevan Suomen luonnon, linnut, kuutamoyöt, kesäaamut tuvan portailla, aamukahvin tuoksun herätessäni.
Elämä on lahjaa kaikkineen. Kiitän joka päivä. Kiitän, että olen saanut elää seitsemän vuosikymmentä. Se on jo aika paljon. Kiitän näistä lahjavuosista, joita saan elää vailla työhuolia ja kiirettä. Kiitän siitä, että en ole katkeroitunut.Tämähän on aivan elämän parasta aikaa! Saa tehdä mitä haluaa, saa olla tekemättä mitään. Rakastan heitä, jotka elämä minulle antoi. Olen muille avuksi ja hyödyksi siinä, missä voin. Kaipaan heitä, jotka elämä jo otti, kiitän heistäkin. Rakastan elämän kauneutta, etsin sitä. Maailmankaikkeus aukeaa ihmeellisenä salaisuutena, jonka rajoja ja tasoja ihmisen järki ei voi tavoittaa, voi vain aavistaa. Rakkaus ja kiitollisuus voittavat surun ja pelon.